Suomen uskomaton katsomusopetus ehdot, piirteet ja problematiikka

Abstract

Tämän kandidaatin tutkielman tavoitteena on kartoittaa Suomessa toteutettavalle katsomusopetukselle asetettuja juridisia rajoja ja pohtia katsomusaineiden eroavaisuuksia vuonna 2016 voimaan astuneen perusopetuksen opetussuunnitelman pohjalta. Tutkielman aihe valikoitui tekijöiden henkilökohtaisen mielenkiinnon ja aiheen ajankohtaisuuden perusteella. Mielenkiinnon herättäjänä on toiminut viime vuosina katsomusaineiden ympärillä käyty keskustelu, joka on nostanut esiin kysymyksiä katsomusaineiden opetuksen toteutustavasta ja eri katsomusten sekä monikulttuurisuuden huomioimisesta opetuksessa. Suomessa tapahtuva kansan monikulttuuristuminen ja kasvava maallistuminen asettavat jatkuvaa painetta katsomusopetuksen opetusjärjestelyiden muutoksille.

Tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena ja se vastaa kysymyksiin: millaisia ehtoja peruskoulun katsomusopetukselle on Suomessa ja millaisia ristiriitoja tai ongelmakohtia suomalaiseen katsomusopetukseen sisältyy Suomen lain, kansainvälisten sopimusten ja peruskoulun opetussuunnitelman perusteiden osalta. Aineistona tutkielman laadinnassa ovat toimineet katsomusaineiden opetusta koskevin osin Suomen laki, kansainväliset sopimukset ja peruskoulun opetussuunnitelman perusteet sekä katsomusopetusta käsittelevä kirjallisuus. Tutkielma esittää aineiston pohjalta ehtoja suomalaiselle katsomusopetukselle ja tuo esille epäkohtia katsomusopetusta läheisesti koskevista säädöksistä sekä vertailee katsomusaineita perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) pohjalta. Pohdinnan alle asettuvat katsomusopetuksen nykytila ja tulevaisuus.

Tutkielma osoittaa, että valtauskontojen erityisasema on ristiriidassa valtakunnallisen opetussuunnitelman yhdenvertaisuusperiaatteen ja tasa-arvoa koskevien säädösten kanssa. Perusopetuslain 13 § takaa evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle uskonnolle erityisaseman instituutioina, sillä kyseisiin uskontokuntiin kuuluvien oppilaiden tulee osallistua näiden uskontojen opetukseen. Vähemmistöuskontojen edustajille järjestetään oman uskonnon opetusta, mikäli opetusryhmälle säädetty kolmen oppilaan vähimmäismäärä täyttyy ja oppilaiden vanhemmat kyseessä olevan uskonnon opetusta erikseen pyytävät. Yhtenä ongelmakohtana voidaankin nähdä nykyjärjestelmän tapa jaotella oppilaat kotien katsomusten mukaan eri ryhmiin. Tämä häiritsee perusopetuksen opetussuunnitelmassakin mainittua vapaata keskustelua ja näkökulmien vaihtoa uskontojen ja vakaumusten välillä. Lisäksi uskonnon ja elämänkatsomustiedon oppiaineet eroavat niin tavoitteiltaan kuin sisällöiltään.

Tarkasteluun ottamamme kansainväliset sopimukset takaavat yhtenäisesti vanhemmille oikeuden lastensa uskonnolliseen ja aatteelliseen kasvatukseen omien vakaumustensa mukaisesti. Tutkielma nostaa esiin problematiikan lasten oikeuksien huomioimisessa häntä itseään koskevissa asioissa kuten uskontokuntaan kuulumisessa. Lapsen oikeuksiin lukeutuu uskonnonvapaus, mikä on ristiriidassa kansainvälisissä sopimuksissa painotetun vanhempien vakaumuksellisen ja aatteellisen kasvatusoikeuden kanssa.