Syöpälääkkeinä käytettävät platinakompleksit

Abstract

Platinayhdisteitä on käytetty syöpälääkkeinä 1960-luvulta lähtien, jolloin huomattiin platinakompleksien olevan tehokkaita solujen tuhoamisessa. Ensimmäinen kaupalliseen lääkekäyttöön päässyt yhdiste oli nimeltään sisplatiini, jossa platinaan on kiinnittyneenä kaksi kloridoligandia ja kaksi ammiiniligandia.

Platinakompleksit ovat rakenteeltaan tasomaisia nelikoordinoituja platinakomplekseja, joissa platinaan on kiinnittyneenä pysyviä ja lähteviä ligandeja. Tasomaisten nelikoordinoitujen metallikompleksien synteesi eroaa tetraedristen nelikoordinoitujen yhdisteiden synteesitavoista siten, että on oleellista, miten ligandit sijoittuvat toisiinsa nähden. Trans-efektin ja sopivien lähtöaineiden/katalyyttien avulla saadaan kontrolloitua ligandien suhteellista sijoittumista platinakompleksin tason eri puolille.

Yhdisteet toimivat solunsalpaajina siten, että solun sisällä lähtevät ligandit irtoavat ja platina kiinnittyy DNA- tai RNA-emäksiin (yleensä guaniiniin) estäen solun kahdentumisen ja päätyen lopulta solukuolemaan. Suurimpia ongelmia ovat lääkkeiden sivuvaikutukset, jotka johtuvat siitä, että vain osa lääkkeestä kulkeutuu syöpäsoluun saakka, jolloin osa lääkkeestä reagoi veriplasmassa ja tuhoaa soluja, joita ei olisi tarkoitus tuhota. Sivuvaikutukset ovat vakavia ja useissa tapauksissa estävät riittävän isojen annosten antamisen potilaalle. Osa syöpälääkkeistä on myös vastustuskykyisiä platinakomplekseille.

Uusia yhdisteitä ja yhdisteiden kuljetustapoja on kehitetty vuosikymmeniä, mutta ainoastaan kolme yhdistettä on maailmanlaajuisessa syöpälääkekäytössä. Useat yhdisteet ovat ensimmäisissä testeissä osoittautuneet erittäin tehokkaiksi, mutta eivät ole läpäisseet viimeisen vaiheen kliinisiä testejä. Myös platinan hapetusluvulla IV olevia yhdisteitä tutkitaan ja tulokset ovat olleet rohkaisevia, mutta yksikään ei ole vielä läpäissyt kliinisiä testejä. Uusien yhdistetyyppien lisäksi kehitetään uusia kuljetustapoja, jolloin vältettäisiin yhdisteiden reagoiminen veriplasman proteiineihin. Uusiin kuljetustapoihin lukeutuvat mm. nanokoneet.