Realpolitik and human rights : the United States’ foreign political interest and diplomacy regarding Rhodesia’s transition to majority rule 1969–1979

Abstract

The United States began pursuing a transition to majority rule in Rhodesia in 1976 by Secretary of State Henry Kissinger. Kissinger had noted the situation in Rhodesia already in 1969 but chose to pursue majority rule in order to de-escalate the armed conflict in Rhodesia and to avoid a Cold War confrontation in the region similar to the Angolan civil war. Kissinger closely cooperated with the British and started a diplomatic process which aimed to bring majority rule to the country. Kissinger’s biggest accomplishment regarding the Rhodesian quest for majority rule came in September 1979 when Rhodesian Prime Minister Ian Smith publicly embraced majority rule for the first time. A conference in Geneva was set up that fall led by the British but it was unsuccesful and did not lead to a transition. Jimmy Carter won the United States Presidential elections of 1976 and was inaugurated in 1977 marking an end to Kissinger’s role in US foreign policy. The Carter administration continued to pursue majority rule in Rhodesia and continued where Kissinger had left off. However the Carter administration had an emphasis on human rights which lead to the new administration working more closely with the Zimbabwean nationalists and neighboring Presidents compared to Kissinger who had closely cooperated with South Africa. The Carter administration also continued to closely work together with the British and tried to keep the momentum alive achieved by Kissinger in 1976. The Carter administration met with several setbacks and did not reach major breakthroughs regarding Rhodesia. The Smith regime of Rhodesia agreed to an internal settlement with some of the Zimbabwean nationalists which lead to the forming of the Zimbabwe-Rhodesian state in 1979. Although the new administration was not internationally recognized, it was a majority ruled country chosen by a general election that did not meet international criteria. At this point several domestic factors in the US combined with the newly appointed British Government led to the US pulling back from actively taking part to finding a solution to the conflict. Finally in 1980 after months of negotiating between the British, the Smith regime and the African nationalists of Rhodesia a general election was held and the new majority ruled state of Zimbabwe was founded.

Yhdysvallat pyrki edesauttamaan Rhodesian siirtymistä enemmistövaltaan ensimmäistä kertaa vuonna 1976 silloisen ulkoministeri Henry Kissingerin toimesta. Yhdysvaltojen johtohahmot olivat huomioineet enemmistövaltaan siirtymisen vaikutukset Rhodesiassa jo vuonna 1969 mutta eivät nähneet syytä toimia asian suhteen. Seitsemän vuotta myöhemmin pääasiassa geopoliittiset syyt ja kylmänsodan eskaloitumisen pelko ajoivat Kissingerin aktiivisesti kampanjoimaan enemmistövaltaan siirtymisen puolesta etsien diplomaattista ratkaisua aseelliseen konfliktiin. Kissinger toimi vahvasti yhteistyössä Iso-Britannian kanssa kaikissa Rhodesiaan liittyvissä toimissa, sillä virallisesti alue oli yhä Iso-Britannian siirtomaa. Vuoden 1976 diplomatia johti rhodesian pääministeri Ian Smithin puheeseen syyskuussa, jossa Smith ensimmäistä kertaa julkisesti tunnusti enemmistövaltaan siirtymisen välttämättömäksi. Neuvottelut johtivat Iso-Britannian isännöimään konferenssiin, johon osallistuivat kaikki Rhodesian konfliktin osapuolet. Konferenssi ei onnistunut löytämään ratkaisuja keskeisiin kysymyksiin ja päättyi tuloksettomana vuoden lopussa. Kissinger väistyi ulkopolitiikasta presidentti Carterin voitettua Fordin syksyn 1976 vaaleissa ja astuessa virkaan 1970 helmikuussa. Carterin hallinto jatkoi pitkältä edeltäjiensä viitoittamalla tiellä pyrkiessään saavuttamaan enemmistövallan Rhodesiaan. Vaikka Carterin hallinto piti kylmänsodan eskaloitumista yhä vaarana, se samaan aikaan painotti ihmisoikeuksia joka näkyi erilaisena lähestimystapana Rhodesiaan liittyvässä diplomatiassa verrattuna Kissingeriin. Siinä missä Kissinger oli pääasiassa koordinoinut Etelä-Afrikan ja Rhodesian naapurivaltojen kanssa, Carterin hallinto oli laajemmin suoraan yhteydessä zimbabwelaisiin nationalisteihin. Carterin hallinto oli Etelä-Afrikan apartheidin vastustaja joka osaltaan heikensi maiden välejä myös Rhodesiaan liittyvissä kysymyksissä. Carterin hallinto koordinoi erittäin tiiviisti Iso-Britannian kanssa yrittäessään saavuttaa enemmistövaltaan siirtyminen Rhodesiassa niin pian kuin mahdollista. Kovasta yrityksestä huolimatta anglo-amerikkalainen yhteistyö kohtasi useita vastoinkäymisiä niin sisäpoliittisesti, kuin ulkopoliittisesti. Vuosien 1977 ja 1978 aikana järjestettiin useita pienempiä neuvotteluita Rhodesian tilanteeseen liittyen mutta suurempi kaikkien osapuolien välinen siirtymään pohjaava konferenssi jäi toteutumatta. Samanaikaisesti Rhodesian pääministeri Ian Smith pyrki saavuttamaan niin kutsutun sisäisen ratkaisun maltillisten nationalistien kesken, jossa siirtymävaihe ja sen hallinto sovittaisiin ilman ulkovaltoja tai aseelliseen konfliktiin osallistuvia nationalisteja. Vuonna 1979 sisäisen ratkaisun pohjalta Rhodesia muutti nimensä Zimbabwe-Rhodesiaksi ja järjesti vaalit, joissa maalle valittiin enemmistövaltainen hallitus. Kansainvälinen yhteisö ei kuitenkaan tunnustanut tätä valtiota ja maata vastaan asetetut taloudelliset pakotteet pysyivät voimassa. Yhdysvaltojen aktiivinen osallistuminen Rhodesiaan liittyen päättyi vuoteen 1979 ja Iso-Britannian uusi hallitus jatkoi neuvotteluja Yhdysvaltojen tuella mutta ilman sen aktiivista osallistumista prosessiin. Lopulta neuvottelut johtivat avoimiin äänestyksiin ja vuonna 1980 kansainvälisesti tunnustettu ja enemmistövaltainen Zimbabwen valtio perustettiin.