"Isänmaa on meidän äitimme, mutta sen rinta on niin leveä, ettei mahdu syliini" : kansankirjailija Heikki Meriläisen 1800-luvun tuotanto kansalle suunnattuna kirjallisuutena

Pro gradu -tutkielmassani tutkin sitä, kuinka kansankirjailija Heikki Meriläinen suuntaa 1800-luvun teoksiaan kansalle. Sitä kuinka Meriläisen oma sekä tämän lukijakunnan sijoittuminen kansankulttuurin piiriin näyttäytyy muun muassa teosten käsittelemissä aiheissa, tematiikassa kuin myös tekstien kirjallisissa piirteissä sekä kulttuurin representaatiossa. Käsittelemälleni ajanjaksolle sijoittuu neljä Meriläisen teosta: "Korpelan Tapani: kuvaus kansan elämästä" (1888), "Pietolan tytöt, neliosainen romaani" (1892), "Kahleeton vanki, elämäkerrallinen kuvaus" (1899) sekä "Huutolaistyttö: kuvaus kovilta ajoilta" (1899).

Kirjallisuudentutkimuksen kentällä tutkielmani asettuu 2000-luvun tekijälähtöisen kirjallisuudentutkimuksen alle. Metodologisesti se sen sijaan nojaa vahvasti kontekstualisoivaan lähilukuun. Tämän myötä tutkielmani teoreettinen tausta koostuu sen kulttuurisen, historiallisen sekä kirjallisuushistoriallisen kontekstin valottamisesta, missä Meriläinen kirjoitti teoksiaan. Tutkielmani johtaviksi käsitteiksi nouseekin kansankirjallisuus ja -kirjailija, sillä tämä on se kirjallisuushistoriallinen ilmiö, johon Meriläisen tuotantokin luetaan kuuluvaksi. Tämän ilmiön ymmärtämisen kannalta tärkeiksi nousevat puolestaan käsitepari sivistyneistö ja kansa sekä näistä edelleen fennomaanit ja heidän suomenkielisen kirjallisuusinstituutionsa rakentamiseen pyrkivä kulttuuriprojekti, johon kansankirjallisuus liittyy varsin funktionaalisena ilmiönä.

Kohdeteosten analyysin jaan kolmeen osaan. Ensimmäisessä käsittelen teosten representaatiota kansanelämästä autenttisuuden luomisen kannalta. Tällöin tärkeiksi elementeiksi nousevat Meriläisen oma tausta kansanihmisenä, teosten liittäminen alaotsikoinnin kautta kansanomaiseksi mielletyn kertomuksen lajityyppiin, omaelämänkerrallisen materiaalin hyödyntäminen sekä arjen askareiden ja kansan loitsuperinteen kuvaus. Näistä kahden viimeisen kohdalla Meriläinen tuo esille myös omaa asiantuntijuuttaan kansanperinneaineiston kerääjän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.

Analyysini toisessa osassa käsittelen teosten opettavaisuutta sekä kansalle tärkeiden yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyä. Kansalle tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden käsittelyn näen selvimpänä merkkinä siitä, kuinka Meriläinen suuntaa teoksiaan kansalle. Tällaisia aiheita olivat uskonnollismoraalisten kysymysten käsittely, raittius sekä erisäätyiset suhteet, joskin Meriläisen teoksissa erisäätyisyyttä keskeisemmäksi nousee yksilön oikeus valita itse puolisonsa. Puolison valitseminen itse näyttäytyykin teoksissa toimivana strategiana potentiaalisen puolison säädystä huolimatta

Uskonnollismoraalisissa kysymyksissä hyvää elämää ohjaavista kristinuskon arvoista tärkeimmäksi nostetaan Raamatun opetuksia mukaillen lähimmäisenrakkaus. Ilman tätä uskonnollisuus saattaa kääntyä helposti tekopyhyydeksi. Myös sivistyneistön kansalliseen projektiin osallistuminen ilman uskonnon vakauttavaa voimaa ajaa kansanihmistä helposti harhaan. Lähimmäisenrakkauden lisäksi myös raittius hahmottuu teoksissa tärkeäksi osaksi hyvää elämää, sillä alkoholiin liittyvä vanhempi prestiisijärjestelmä voi tehdä yksilöstä helposti ylimielisen ja ylpeän, sekä prestiisin sokea jahtaaminen johtaa koko talouden sekä yksilön terveyden romahtamiseen. Myös uskonnollisuus sekä liiallinen alkoholinkäyttö näyttäytyvät toisensa poissulkevina. Näistä uskonnollisuus johtaa perheonneen, kun taas juopottelu koettelee avio-onnea.

Kolmannessa osassa analyysiani käsittelen kansalle tutun kirjallisuuden piirteitä, jotka tuovat esille Meriläisen teosten suuntautumista kansalle. Kansalle tuttu kirjallisuus piti tyypillisesti sisällään uskonnollista kirjallisuutta, kuten Raamatun, Katekismuksen ja virsikirjan sekä maallisen kirjallisuuden puolelta arkkikirjallisuutta, lehdissä julkaistuja jatkokertomuksia ja tärkeimpänä yksittäisenä teoksena Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.

Analyysissani nostan ensin esille ne piirteet, joita kansa liitti kaunokirjallisuuteen ja jotka paljastivat heidän tietoisuuttaan kaunokirjallisista konventioista. Tällaisia ovat esimerkiksi standardikielen käyttäminen murteellisuuden sijaan, konfliktiin ja käännekohtiin perustuva juonen kuljetus, puheen esittäminen referoinnin keinoin sekä ajatusviivan käyttö. Tiukan standardikielessä pitäytymisen sijaan Meriläinen kuitenkin pyrkii ennen kaikkea taltioimaan kainuulaista puhetapaa sekä näin tehdessään tuomaan esille omaa asiantuntijuuttaan. Myös ajatusviivan käytön sijaan Meriläinen hyödyntää pääasiassa kolmoispistettä samassa funktiossa.

Tämän jälkeen käsittelen vielä piirteitä, jotka ovat tyypillisiä kansan lukemalle kirjallisuudelle. Näistä Meriläisen teoksissa on selvimmin nähtävissä melodramaattisuus, tunteisiin vetoava aiheisto, juonen monipolvisuus sekä hämmästyttävät juonenkäänteet, yliluonnollinen materiaali sekä kansanihmisten kuvaaminen itsenäisinä ja voimakkaina toimijoina.