Standardeista statukseen ja kansainvälisen järjestelmän pelisääntöihin : Kosovon statusprosessi ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat 2005–2008

Abstract

Kosovon statuksen ongelma on asettanut valtavan haasteen kansainvälisen järjestelmän ja etenkin YK:n turvallisuusneuvoston toiminnalle ja konfliktinratkaisukyvylle. Valtiot ovat joutuneet arvioimaan Kosovon statusprosessin myötä suhdettaan kaikkein keskeisimpiin kansainvälistä kanssakäyntiä jäsentäviin periaatteisiin, kuten valtion suvereniteettiin ja kansojen itsemääräämisoikeuteen. Suurvaltojen omat kansalliset intressit sekä eriävät näkemykset Kosovon statusratkaisun pohjana käytettävistä periaatteista jäädyttivät YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteon lähes statusprosessin alkuvaiheesta lähtien.

Kosovon statusprosessin kannalta keskeisimmät näkemyserot YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden välillä vuosina 2005–2008 voidaan jakaa kahden eri teeman, standardien ja statuksen, mukaan. Kosovon yhteiskunnan tasolla liikkunut keskustelu keskittyi pääasiassa Kosovon niin sanotun standardiohjelman käsittelyyn, jossa eriävät näkökulmat koskivat etenkin standardi- ja statusprosessin suhdetta sekä serbien osallisuutta standardien täyttämisessä. Kosovon statuksen ja sen määräytymiseen johtavan prosessin käsittelyä hallitsivat neljä keskeistä näkemyseroa, joista ensimmäinen liittyi Kosovon statusratkaisun ennakkotapausluonteeseen, toinen statusprosessin aikataulutukseen, kolmas kansainvälisen läsnäolon uudelleenjärjestämiseen, ja neljäs statusratkaisun pohjana olleisiin kansainvälisoikeudellisiin periaatteisiin sekä Kosovoa koskeneisiin sopimuksiin.

Loppujen lopuksi kansainvälisen läsnäolon järjestäminen oli ainoa kiistanaihe, johon saatiin turvallisuusneuvostossa sopimusratkaisu. Yhteisymmärrys kansainvälisen läsnäolon uudelleenjärjestelyssä saavutettiin kuitenkin EU:n oikeusvaltio-operaation toimintakyvyn kustannuksella. Aiemmin oli toki saatu sopimus aikaan myös standardi- ja statusprosessin suhteesta, mutta melko pian Venäjä pyörsi tämän päätöksen toimiensa kautta. Aiemmin mainittujen näkemyserojen voi siis katsoa johtaneen niin turvallisuusneuvoston päätöksenteon jäätymiseen kuin lopulta Kosovon yksipuoliseen itsenäisyysjulistukseen.

Turvallisuusneuvoston kykenemättömyys sopimusratkaisuihin kumpusi pääasiassa Kosovon statusratkaisun perusteena käytettyjen keskeisten sopimusten tulkinnanvaraisuudesta sekä suurvaltapoliittisista intresseistä. Yhteisymmärrystä ei myöskään ollut Kosovon statusprosessin kannalta olennaisten kansainvälisoikeudellisten periaatteiden soveltamisesta ja määrittelystä. Turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista Venäjän uusi maailmanpoliittinen itsevarmuus realisoitui Kosovon statusprosessissa loppujen lopuksi pohjimmiltaan geopoliittisena vastustuksena. Samoin Yhdysvallat sekä Ranska ja Iso-Britannia pyrkivät takaamaan omat intressinsä Balkanin alueella. Ranskalle ja Isolle-Britannialle keskeisiä olivat myös EU:n toimintakyky ja yhtenäisyys Kosovon kysymyksessä. Kiina oli taipuvainen näkemään Kosovon eurooppalaisena ongelmana, vaikka ajoittain sen toiminnassa oli nähtävissä myös maan omia sisä- ja ulkopoliittisia intressejä edistäviä toimia.

Kosovon statusprosessin merkitys on yhä läsnä kansainvälisessä keskustelussa eikä kysymykselle ole saatu lopullista ratkaisua. Tämän seurauksena keskeiset suurvallat tulkitsevat Kosovon tapausta omien intressiensä mukaisesti myös nykyisissä ja tulevissa konflikteissa.