Vanhempien kokemuksia lapsensa kehityksellisen kielihäiriön puheterapiasta

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee vanhempien kokemuksia lapsensa puheterapiasta, kun lapsella on kehityksellinen kielihäiriö. Kyseessä on yksi yleisimmistä lasten kielihäiriöistä. Se voi vaikuttaa merkittävästi lapsen toimintakykyyn, osallistumiseen ja vuorovaikutukseen. Tavoitteellisena lääkinnällisenä kuntoutuksena puheterapia pyrkii parantamaan lapsen kykyä ilmaista itseään ja osallistumismahdollisuuksia arkielämässä.

Laadullinen tutkielma hyödyntää temaattista analyysia ja sisällönanalyysia. Aineistona on seitsemän vanhemman haastattelut, yhteensä 8 h 47 min. Tutkimuksessa keskitytään vanhempien kokemuksiin ohjauksesta, rooleista ja yhteistyöstä puheterapeutin kanssa.

Vanhemmat kokivat saaneensa ohjausta riittävästi. He jakoivat ohjauksen kotitehtävien ohjeistukseen, menetelmän tai toimintatavan ohjaukseen ja neuvontaan sekä arkeen soveltamiseen. Vanhempien käsitys ohjauksesta oli monitahoisempi kuin alan tutkimusten ja virallisten määritteiden. Ohjaukseen liittyviä teemoja olivat elämäntilanteen huomioiminen, ymmärtämisen vahvistaminen ja omannäköinen arkistuminen.

Vanhempien kokemuksista havaittiin kuusi roolia: kotivalmentaja, mahdollistaja, tukija, äiti, ihmettelijä ja lapsen etuuksien ajaja. Roolien keskinäisen suhteen analysointi osallisuuden (tekijä/tarkkailija) ja etäisyyden (tässä ja nyt / taustalla) ulottuvuuksien avulla osoitti, että vanhemmalla voi olla useita rooleja ja rooleja, jotka ovat osallisuudeltaan ja etäisyydeltään vastakohtaisia. Tutkimuksissa vanhempien rooli on nähty pysyvänä tai muuntuvana roolista toiseen.

Hyvä yhteistyö rakentui vanhempien kokemusten mukaan kolmesta elementistä: puheterapeutin perhelähtöisestä toimintatavasta, vanhemman ja puheterapeutin kumppanuudesta sekä vanhemman tuesta arjessa. Yhdessä elementit muodostivat toiminnallisen kokonaisuuden eli puheterapeuttisen yhteistyön ekosysteemin, jossa oli havaittavissa sekä institutionaalisia että yksilöllisiä piirteitä.

Tutkimuksen tärkein johtopäätös on, että suhteessa terapiaan vanhempi ei ole vain yhtä. Hänen rooliensa moninaisuus on todennäköisempää kuin staattinen asemoituminen. Ohjauksessa tulisi huomioida vanhemman elämäntilanne ja ymmärryksen vahvistaminen lapsen kielihäiriöstä ja tilanteesta sekä tukea vanhempaa lapsen kuntoutuksen omannäköisessä arkistumisessa. Myöskään yhteistyö ei synny vain yhdessä tasossa yhden osallistujan panostuksella. Vaikka yhteistyön perustana on puheterapeutin toimintatapa, kumppanuus vaatii sekä puheterapeutilta että vanhemmalta jakamisen kulttuuria ja molemminpuolista vuorovaikutusta.