Ikääntymisdiskurssit Johanna Vuoksenmaan elokuvan "70 on vain numero" (2021) käsikirjoituksessa

Abstract

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Vuoksenmaan käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan ”70 on vain numero” (2021) käsikirjoituksessa aktivoituvia ikääntymisdiskursseja. Analyysissäni tutkin ikääntymiseen liittyviä vakiintuneita puhumisen tapoja sekä sitä, millaisin kielellisin keinoin ne aineistossa aktivoituvat. Elokuvassa seurataan iskelmälaulaja Seijan matkaa kohti vanhenemisen aiheuttamien psyykkisten, fyysisten ja sosiaalisten muutosten hyväksymistä nyky-yhteiskunnassa. Ikääntymiseen liittyy stereotypioita, jotka voivat vaikuttaa negatiivisesti ihmisten elämänlaatuun. Tutkielmassani nostan aineistostani esiin merkityssysteemejä ja osaltani lisään tietoisuutta sekä keskustelua siitä, miten diskurssit vaikuttavat siihen, kuinka ikääntymisestä puhutaan ja millaisena ilmiönä se hahmotetaan.

Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii kriittinen diskurssianalyysi. Diskurssianalyysissä tarkastellaan sitä, miten toimijat tekevät kielenkäytöllään asioita ymmärrettäviksi. En siis tutki vanhenemisen ilmiötä sinänsä, vaan sitä, kuinka se tehdään mediassa näkyväksi ja ymmärrettäväksi kielen avulla. Systeemis-funktionaalisen kieliteorian mukaan kieli on viestinnän väline, joka mahdollistaa maailman representoimisen ja jonka avulla luodaan sosiaalisia suhteita ja identiteettejä. Diskurssit sekä väittävät jotain todellisuudesta että osallistuvat tuon todellisuuden rakentamiseen. Tutkielmassani hyödynnän Norman Fairclough’n menetelmää, jonka mukaan diskurssianalyysissa on kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa analysoin aineistossa esiintyviä kielellisiä piirteitä ja erilaisia sanavalintoja, jotka aktivoivat kunkin diskurssin. Toisessa vaiheessa keskityn tulkitsemaan tekstiä sekä sen toimintaa vuorovaikutuksessa: miten erilaisia vanhenemiseen liittyviä merkityksiä tuotetaan, vastaanotetaan tai haastetaan. Lopuksi tutkin sitä, miten diskurssit kytkeytyvät laajemmin yhteiskuntaan ja sen valtarakenteisiin.

Aineistossani useimmin aktivoituu tabudiskurssi, kaikkiaan 94 repliikissä. Se tuo esiin ikääntymiseen liittyviä ilmiöitä, jotka koetaan jollain tapaa sopimattomina, eriskummallisina tai häpeällisinä. Erityisesti ikäihmisen seksuaalisuus sekä vanhemman naisen ja nuoremman miehen parisuhde kielennetään aineistossa suuriksi tabuiksi. Ikinuori minä -diskurssi aktivoituu aineistossani toiseksi eniten, 88 kertaa. Se rakentaa kuvaa toiseuden kokemuksesta, jossa henkilö kuvaa itsensä nuoremmaksi kuin muut ikäluokkansa edustajat, ”tyypilliset vanhukset”. Diskurssi aktivoituu erityisesti vertailun keinoin ja ”minä ja ne muut” -ajatuksen kielentämisen seurauksena. Kolmanneksi yleisimmän diskurssin nimesin itsemääräämisdiskurssiksi (83 aktivoitumista), jolle hahmotin kaksi aladiskurssia: holhousdiskurssin (45 aktivoitumista) ja itsenäisyysdiskurssin (38 aktivoitumista). Nämä kolme diskurssia ovat yhteydessä toisiinsa, ja niitä aktivoivat osittain samat repliikit. Itsemääräämisdiskurssi korostaa ikääntyvän halua säilyttää itsenäisyytensä ja torjua ikään liittyvät stereotypiat. Holhousdiskurssissa puhe ikäihmisistä koetaan liiallisen ohjaavana ja heidän mielipiteitään sivuuttavana. Itsenäisyysdiskurssi taas nostaa esiin pyrkimyksen säilyttää toimijuus ja kontrolli, myös vastarinnan kautta. Esimerkiksi teitittelyn torjuminen kertoo halusta tulla kohdatuksi yksilönä, ei iän edustajana. Viimeinen analysoimani diskurssi on kunnioitusdiskurssi, joka aktivoituu aineistossa 16 kertaa. Se liittää korkean iän arvostettuun uraan ja luo myönteisen kuvan ikääntymisestä. Samalla se kuitenkin esineellistää yksilön ja etäännyttää hänet ikonisen asemansa taakse.

Tutkielmani mukaan ikääntymiseen liitetään aineistossa verrattain negatiivisia käsityksiä. Se nähdään ilmiönä, jota vastaan pyritään taistelemaan fyysisin ja psyykkisin keinoin. Aineistossani oma vanheneminen kielletään tai naamioidaan, mikä kertoo yhteiskunnallisesta paineesta pysyä nuorekkaana mahdollisimman pitkään. Tällainen kielenkäyttö voi kuitenkin uusintaa merkitysrakenteita, joiden mukaan vanheneminen automaattisesti rinnastetaan negatiivisiin asioihin kuten sairastumiseen tai heikkouteen. Tabudiskurssi on aineistoni yleisin diskurssi, mikä implikoi vanhenemiseen ja ikäihmisten elämään liittyvän paljon asioita, joista yhteiskunnassamme ei välttämättä puhuta. Itsemääräämisdiskurssi tuo esiin ajatuksia siitä, kuinka paljon päätösvaltaa ikäihmisillä yhteiskunnassamme on ja kuinka autonomisina heidät nähdään nuorempiin ihmisiin verrattuna. Kunnioitusdiskurssi kuvaa sitä, kuinka yksilö voi jäädä pinnallisten tekijöiden, kuten iän tai maineen, alle. Analysoimani diskurssit viestivät siitä, kuinka suuri osa ikääntymiseen liittyvästä puheesta sisältää erilaisia kaavamaisia oletuksia. Stereotypiat sekä niiden kielellinen uusintaminen voivat ylläpitää yhteiskunnallisia rakenteita, jotka mahdollisesti heikentävät ihmisen elämänlaatua. Jatkossa voisi olla kiinnostavaa tutkia esimerkiksi sitä, millaiset ikääntymisdiskurssit aktivoituvat yksinomaan naisten tai miesten ikääntymistä kuvaavissa aineistoissa.