Luottoriskiin vaikuttavat tekijät eurooppalaisissa pankeissa : makrotalous, pankkikohtaiset tekijät ja sääntely

Abstract

Luottoriski – eli riski siitä, että lainanottajat eivät maksa lainojaan takaisin – on merkittävin pankkitoimintaan kohdistuva riski. Viime vuosikymmeninä pankkien toimintaympäristö on käynyt läpi merkittäviä muutoksia ja kriisejä. Erityisesti vuoden 2008 finanssikriisi todisti, kuinka tärkeää pankkien on osata tunnistaa ja hallita erilaisia luottoriskiin vaikuttavia tekijöitä. Luottoriskiin vaikuttavia tekijöitä on tutkittu erityisesti finanssikriisin jälkeen, jolloin pankkien toiminnan vakaus nousi kriittiseksi kysymykseksi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisiin pankkiin kohdistuvaa luottoriskiä siihen vaikuttavien makrotaloudellisten ja pankkikohtaisten tekijöiden kautta. Tutkielmassa analysoidaan makrotaloudellisten ja pankkikohtaisten tekijöiden vaikutusta pankkien luottosalkun luottoriskiin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten talouden suhdannevaihtelut vaikuttavat näiden tekijöiden ja luottoriskin väliseen suhteeseen. Tutkielma toteutetaan kirjallisuuskatsauksena, jossa aikaisempaan empiiriseen tutkimukseen pohjaten hahmotetaan, millä tavalla eurooppalaisten pankkien luottoriski oikeastaan muodostuu ja minkälaiset tekijät siihen vaikuttavat. Tulokset osoittavat, että bruttokansantuotteen kasvu, pankin suuri koko, perinteinen liiketoimintamalli, korkea vakavaraisuus ja hyvä maksuvalmius vähentävät pankkien luottoriskiä. Inflaation kasvu, korkotason nousu, työttömyyden kasvu ja osakekurssien lasku puolestaan kasvattavat luottoriskiä. Suhdannevaihtelulla kuitenkin on huomattava vaikutus näiden tekijöiden ja luottoriskin suhteeseen ja erityisesti taantumassa luottoriskin herkkyys makrotalouden muutoksille kasvaa.

Yksi pankkitoiminnan erityispiirteistä on se, että toiminta on sekä lain että viranomaisten puolesta hyvin tarkoin säänneltyä. Valvojat seuraavat säännöllisesti pankkien luotonantotoimintaa ja tätä kautta vaikuttavat myös luottoriskiin. Tutkielmassa tarkastellaan myös pankkisääntelyn kehitystä ja sitä, kuinka hyvin sääntelykehysten muutokset – kuten IFRS 9 -standardi – tukevat pankkien kykyä hallita luottoriskiään. Tulokset osoittavat, että sääntelyllä on luottoriskin hallinnassa keskeinen rooli, mutta se yksin ei ole riittävä takaamaan tehokasta riskienhallintaa. Sääntelykehysten on oltava joustavia, jotta ne ottavat huomioon muuttuvat taloudelliset olosuhteet. Riittävän tiukalla sääntelyllä kuitenkin pystytään tehokkaasti estämään pankkien liiallista riskinottoa.

Tutkielmassa esitetty teoreettinen viitekehys asettaa hyvät mahdollisuudet myös jatkotutkimukselle. Tuloksilla on myös selkeitä sovelluksia käytännössä. Niitä voidaan hyödyntää sekä sääntelyviranomaisten, että pankkien toimesta esimerkiksi makrovakauspolitiikan suunnittelussa, finanssivalvonnan sääntelykehysten arvioinnissa ja pankkien omien riskienhallintaprosessien kehittämisessä.