Varroapunkin (Varroa destructor) torjuntakeinot tarhamehiläisten (Apis mellifera) yhteiskunnissa

Abstract

Tarhamehiläinen (Apis mellifera) on ihmisten kesyttämä ja maailmanlaajuisesti levittämä mehiläislaji, joka tuottaa hunajaa, mehiläisvahaa ja ekosysteemipalveluja vuosittain yli 200 miljardin dollarin edestä. Tarhamehiläiset kuuluvat aitososiaalisiin hyönteisiin, jotka elävät 1 500–65 000 yksilön yhteiskunnissa. Tarhamehiläisestä on tullut ihmisen tärkein kesytetty pölyttäjä, johtuen sen merkittävän suuresta arvosta ihmisille.

Tarhamehiläiset voidaan jakaa kahteen ryhmään, joita ovat hoidetut tarhamehiläiset ja luonnonvaraiset tarhamehiläiset. Jako ryhmien välillä tehdään sen perusteella vaikuttaako ihminen aktiivisesti tarhamehiläisen elämään vaiko ei. Hoidetut tarhamehiläiset saavat ihmisiltä esimerkiksi ravinteita ja apua loisia vastaan, toisin kuin luonnonvaraiset tarhamehiläiset.

Ihmisten hoitamien tarhamehiläisten terveys on ollut tutkimuksen kohteena jo vuosikymmeniä, johtuen tarhamehiläisten terveyden heikentyneestä tilasta. Tämä on ollut seurausta esimerkiksi maataloudessa lisääntyvissä määrin käytetyistä torjunta-aineista sekä yksipuolistuneista ravinnon lähteistä. Ihmisten aiheuttamien tekijöiden lisäksi tarhamehiläisellä on ollut rasitteena useita patogeenejä ja parasiittejä, joista merkittävintä haittaa on aiheuttanut varroapunkki (Varroa destructor) yhdessä sen levittämän siivensurkastajaviruksen (deformed wing virus, DWV) kanssa.

Varroapunkkeja vastaan on kehitetty useita eri torjuntamenetelmiä 1950-luvulta asti. Nämä torjuntamenetelmät on jaettu perinteisesti kemiallisiin, biologisiin ja fysikaalisiin menetelmiin. Kemialliset torjuntamenetelmät ovat olleet globaalisti eniten käytettyjä, koska ne ovat olleet helppokäyttöisiä, halpoja ja tehokkaita. Niiden käytön on kuitenkin huomattu aiheuttavan haitallisia sivuvaikutuksia tarhamehiläisille pitkällä aikavälillä, kuten muistinmenetyksiä.

Tänä päivänä tutkimus varroapunkin torjuntamenetelmistä on siirtynyt hieman pois kemiallisista torjuntamenetelmistä kohti biologisia ja fysikaalisia torjuntamenetelmiä. Syynä tähän on ollut tarve vähentää tarhamehiläisten terveyttä vahingoittavia torjuntamenetelmiä. Biologisten ja fysikaalisten torjuntamenetelmien tutkimus on vielä kuitenkin alussa, eikä vielä voida sanoa varmaksi, voitaisiinko niillä korvata nykyiset varroapunkkeja vastaan käytetyt kemialliset torjuntamenetelmät. Alustavat tutkimukset vaikuttavat kuitenkin lupaavilta, mutta lisätutkimuksia tarvitaan vielä.