Emma Goldmanin, Alexandra Kollontain ja Larissa Reisnerin näkemykset naiskysymyksestä ja Venäjän vallankumouksesta

Abstract

Tutkin Emma Goldmanin (1869–1940), Alexandra Kollontain (1872–1952) ja Larissa Reisnerin (1895–1926) näkemyksiä naiskysymyksestä ja Venäjän vallankumouksesta. He kaikki syntyivät Venäjän keisarikunnan alueella ja liittivät itsensä 1900-luvun vaihteen vasemmistolaiseen liikehdintään. Valitsin heidät tutkimuskohteekseni heidän taustojensa poikkeavuuksien takia. Goldman oli anarkisti ja vaikutti suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Hänet karkotettiin takaisin entiseen kotimaahansa vuonna 1919. Kollontai oli sosialisti ja osallistui Venäjän vallankumouksen toteuttamiseen Leninin lähipiirissä. Hän oli ainoa nainen Neuvosto-Venäjän hallinnossa. Reisner oli toisen polven sosialisti ja toimittaja, joka tuli tunnetuksi rintamareportaaseistaan Venäjän sisällissodasta.

Tutkimusmetodina käytin aatehistoriallista kontekstointia ja toimijahistoriaa. Tutkin naisten kirjoittamia artikkeleita sekä kokonaisia teoksia ja liitin ne aikansa kontekstiin. Kaikkien kirjoitusten julkaisuajankohdat sijoittuvat 1880–1930 lukujen väliin. Vertailin kirjoituksia toisiinsa ja analysoin niiden sisältöjen ja painotusten eroja.

Kaikki kolme naista näkivät naisten asemassa paljon parannettavaa. Kollontai ja Goldman ajattelivat, että yhteiskunnan radikaalin uudistamisen kautta sukupuolten tasa-arvo oli saavutettavissa. Tämä ei kuitenkaan onnistuisi ilman erityistä huomiota naisten asemaa kohtaan, joka heidän mukaansa ajoittain unohtui niin sosialistien kuin anarkistien ajatteluissa. He vaativat perheen sisäistä uudistamista ja kritisoivat aikansa naisliikettä liian pienten tavoitteiden asettamisesta. Reisner kirjoitti rintamareportaaseissaan itsestään Kollontain kuvailemana ”uutena naisena”, itsenäisenä toimijana, mutta keskittyi silti pääosin miesten kokemuksiin. Hän kirjoitti kuitenkin rohkeista naisista ja antoi köyhien naisten ongelmille erityistä huomiota. Hän tuomitsi naisiin kohdistuvan sorron ja uskoi Venäjän vallankumouksen saavutuksiin naisten emansipaatiossa. Heidän kirjoituksiinsa naisten asemasta vaikutti se, missä kirjoitukset julkaistiin.

Reisner ja Kollontai olivat sosialisteja. He kannattivat vallankumousta ja tukivat Leniniä sekä bolsevikkeja. He molemmat näkivät uudessa yhteiskunnassa myös ongelmia. Kollontai ei tukenut Brest-Litovskin rauhaa eikä kannattanut NEP-politiikkaa ja joutui kiistoihin puolueen keskuksen kanssa. Kollontai oli pettynyt työläisten demokratian ja naisten emansipaation saavutuksiin Venäjällä, mutta ei 1920-luvun puolivälin jälkeen ilmaissut kritiikkiään avoimesti. Hänet siirrettiin diplomaatiksi ulkomaille ja hän kirjoitti itsesensuurin varjossa positiivisesti Stalinista ja Neuvostoliiton tulevaisuudesta. Reisnerin kirjoituksia Uralin työläisten ahdingosta sensuroitiin hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän ilmaisi työläisten kokemusten kautta pettymyksensä valtion toimiin työläisten aseman parantamiseksi. Kirjoituksissa ilmenee, että työläisten asema ei ollut parantunut teollisuuden keskuksissa vallankumouksen jälkeen. Hän näki, että hallinnon pitäisi keskittyä kurjuuden poistamiseen vastavallankumouksen leviämisen uhalla.

Goldman pettyi Venäjän vallankumoukseen ja kirjoitti siitä paljon hänen vierailunsa jälkeen. Hän kirjoitti sorrosta vallankumouksen tekijöitä eli kansaa kohtaan, ja siitä miten bolsevikit unohtivat koko vallankumouksen idean. Goldman oli ainut kolmesta naisesta, joka ilmaisi kritiikkinsä uutta yhteiskuntaa kohtaan avoimesti ilman sensuuria.