Leo Ågrenin Kungsådern ja När gudarna dör aikalaiskritiikin valossa

Abstrakti

Artikkeli tarkastelee Leo Ågrenin romaaneja Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) aikalaiskritiikin valossa ja analysoi sitä, miten kriitikot sijoittavat kirjailijan ja teokset kirjallisuuden kentälle ja mitä vertailukohteita he mainitsevat. Teoksista kirjoitettiin arvioita niin Suomessa kuin Ruotsissa, jossa ne ilmestyivät niin sanottuina osapainoksina. Ågren on yksi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta 1950-luvulla nousseista kirjailijoista, jotka käsittelivät teoksissaan työläisten ja maaseudun köyhälistön oloja. Hän oli myös perustamassa Liftraser-kirjailijaryhmää, joka syksyllä 1957 väitteli Uudenmaan ja Turun alueen kriitikoiden kanssa näiden käyttämästä bygdeförfattare / seutukirjailija-nimityksestä, joka koettiin halventavaksi. Teosten vastaanotto oli pääasiassa myönteinen, ja esimerkiksi dialogissa käytetty murre sai kiitosta. När gudarna dör jakoi kriitikoiden mielipiteet, sillä teoksen fantastiset, groteskit ja väkivaltaiset – osan mielestä melodramaattiset – piirteet eivät sopineet realistiseen odotushorisonttiin, jonka Kungsådern ja kaksi ensimmäistä romaania olivat aktivoineet. Useat kriitikot tulkitsivat 1700-luvulle sijoittuvia teoksia analogisesti ja näkivät päähenkilöiden symboloivan kaikkina aikoina ihmisarvoisen elämän puolesta taistelleita vähäosaisia. Ågrenin pääasiallisiksi esikuviksi mainittiin ruotsalaiset työläiskirjailijat ja toisaalta suomalaiset kansankuvaajat Aleksis Kivestä Joel Lehtoseen. Ågren onkin teostensa aihe-, kieli- ja lajivalinnoilla onnistunut laajentamaan suomenruotsalaisen kirjallisuuden "ahdasta huonetta".