Charity, begging, working or the workhouse? : The descriptions, experiences and the sense of identity among the blind and the mobility impaired in Henry Mayhew's The London Labour and the London Poor in mid-19th century

Abstract

Victorian journalist Henry Mayhew (1812–1887) wandered the streets of London in 1849, writing articles about his findings and interviewing people he met on the streets. All these articles and interviews were assembled in The London Labour and the London Poor -collection.

As my prime methodology, I used the PDF versions of these volumes and keywords to find all the interviews conducted with blind or mobility-impaired individuals. I ended up with 35 interviews overall, of which 14 were blind and 21 were mobility impaired. These two groups I also divided into those disabled young and those disabled later in life. Based on these interviews, I wanted to answer one main question and 5 sub-questions: 1. How did the disabled living on the streets describe their lives and their group identity in 19th-century London, and for what reasons did they describe it in certain ways? a. Do the people Mayhew interviews identify themselves as disabled or in certain disability groups? Why? b. Do they actively keep in contact with others in their disability group, and do they have different ways to find each other and build group identity? c. How do the interviewees describe themselves, and how do they describe other disabled? d. What kind of experiences do they have, and does their disability cause them to have similar experiences? Do other things, such as ethnicity, age, and gender, also affect their experiences? e. How did Mayhew feel about the interviewees in his texts?

The blind and the mobility impaired had quite different experiences despite both being included in the bigger group of disabled. The people blinded young seemed to have more sense of identity and community, and they established friendships and musical groups with each other, while the ones blinded earlier relied more heavily on the relationships they had formed before their disability. While the interviewees blinded early in life had adapted to their surroundings well and identified themselves as blind, the ones blinded later in life had a lot of difficulty adapting, often followed by losing their previous jobs and social statuses. They also seemed to rather identify themselves through other things, such as the work they were doing, their economic status, their family, the profession they had worked in before the disability or generally, they just identified themselves as part of the larger community as street folk.

The mobility impaired had it the other way around – the ones disabled early in life seemed to have rougher experiences compared to the ones impaired only later in life. This was partly due to the first group’s disabilities often being congenital and affecting multiple parts of their body, while the latter group often survived with lesser disabilities. Also, the latter group often had family around them, often married and also having children, while the ones disabled early in life often lacked close relationships. The mobility impaired did not seem to identify themselves as heavily as a bigger group compared to the blind, which can also be explained by the fact that their disabilities were less homogenous – while the blind all struggled with the same disability, the mobility impaired had a vast amount of different type of disabilities.

All of the interviewees were also heavily affected by other things apart from their disabilities, such as their ethnicity and gender, and Mayhew also approached them differently based on their ethnicities and state of disability. The Irish, especially, were a big group of people who seemed to suffer from the prejudices of the English, and Mayhew also showed that in the way he assembled his questionnaire when interviewing them.

Viktoriaaninen brittiläistoimittaja Henry Mayhew (1812–1887) vaelsi Lontoon kaduilla vuonna 1849 kirjoittaen artikkeleita löydöistään ja haastatellen kaduilla tapaamiaan ihmisiä. Kaikki nämä artikkelit ja haastattelut koottiin kokoelmaan nimeltä The London Labour and the London Poor.

Päämenetelmänäni käytin näiden niteiden PDF-versioita ja avainsanoja löytääkseni ensinnäkin haastatteluiden seasta kaikki, joissa haastateltavana oli sokeita tai liikuntarajoitteisia. Löysin lopulta yhteensä 35 haastattelua, joista 14 oli sokeiden ja niistä 21 oli liikuntarajoitteisten kanssa. Nämä kaksi ryhmää jaoin myös molemmat niihin, jotka olivat vammautuneet nuorella iällä ja niihin, jotka olivat vammautuneet vasta vanhempana.

Näiden haastattelujen perusteella halusin vastata yhteen pääkysymykseen ja viiteen alakysymykseen: 1. Miten kaduilla elävät vammaiset kuvailivat elämäänsä ja ryhmäidentiteettiään 1800-luvun Lontoossa ja mistä syistä he kuvasivat sitä tietyillä tavoilla? a. Tunnustuvatko Mayhew'n haastattelemat ihmiset itsensä vammaisiksi tai kokevatko he kuuluvansa tiettyihin vammaisryhmiin? Miksi? b. Ovatko he aktiivisesti yhteydessä muihin vammaisryhmänsä edustajiin, ja onko heillä erilaisia tapoja löytää toisensa ja rakentaa ryhmäidentiteettiä? c. Miten haastateltavat kuvaavat itseään ja miten he kuvailevat muita vammaisia? d. Millaisia kokemuksia heillä on, ja jakavatko he kokemuksia vammaisuutensa vuoksi? Vaikuttavatko muut asiat, kuten etnisyys, ikä ja sukupuoli, heidän kokemuksiinsa? e. Miten Mayhew suhtautui haastateltuihin teksteissään?

Sokeilla ja liikuntarajoitteisilla oli melko erilaisia kokemuksia, vaikka molemmat kuuluivat isompaan vammaisten ryhmään ja heihin liittyi jaettuja ennakkoluuloja. Nuorena sokeutuneilla vaikutti olevan enemmän identiteettikokemuksia ja yhteisöllisyyttä, ja he solmivat ystävyyssuhteita ja musiikkiryhmiä keskenään. Myöhemmin elämässään sokeutuneet taas luottivat enemmän ennen vammaisuuttaan solmimiinsa ihmissuhteisiin. Varhain sokeutuneet haastateltavat olivat sopeutuneet hyvin ympäristöönsä ja identifioivat itsensä sokeiksi, mutta myöhemmin sokeutuneilla oli paljon sopeutumisvaikeuksia, ja seurauksena oli usein myös työpaikan ja aiemman sosiaalisen aseman menettäminen. He vaikuttivat pikemminkin identifioivan itsensä muiden seikkojen, kuten tekemänsä työn, taloudellisen asemansa, perheensä, aiemman ammattinsa, perusteella. He myös vaikuttivat yleisesti enemmänkin identifioituvansa kadun köyhälistöön vammaisuutensa sijaan.

Liikuntarajoitteisilla oli pitkälti toisin päin – varhaisessa iässä vammautuneilla tuntui olevan rankempia kokemuksia kuin vasta myöhemmässä vaiheessa vammautuneilla. Tämä johtui osittain siitä, että nuorena vammautuneiden vammat olivat usein synnynnäisiä ja vaikuttavat useisiin heidän kehonsa osiin, kun taas jälkimmäinen ryhmä selviytyi usein vähäisemmillä vammoilla. Lisäksi jälkimmäisellä ryhmällä oli usein perhe, ja heistä usea oli naimisissa ja heillä oli myös lapsia, kun taas varhaisessa iässä vammautuneilla ei usein ollut yhtä läheisiä suhteita. Liikuntavammaiset eivät näyttäneet identifioivan itseään yhtä vahvasti isompana ryhmänä sokeisiin verrattuna, mikä selittyy myös sillä, että heidän vammansa eivät olleet yhtä samanlaisia – kun kaikki sokeat kamppailivat saman vamman kanssa, liikuntarajoitteisilla oli enemmänkin valtava määrä erilaisia vammoja.

Kaikkiin haastateltuihin vaikuttivat voimakkaasti myös muut asiat kuin heidän vammansa, kuten heidän etnisen taustansa ja sukupuolensa. Mayhew myös lähestyi heit eri tavalla heidän riippuen heidän vammojensa luonteesta tai heidän etnisistä taustoistaan. Varsinkin irlantilaiset olivat suuri joukko ihmisiä, jotka näyttivät kärsivän englantilaisten ennakkoluuloista, ja Mayhew osoitti tämän myös esimerkiksi esittämällä heille erilaisia kysymyksiä, kuten alkoholin käyttöön liittyviä, brittiläisiin haastateltaviin verrattuna.