”Valtaistuimen ja isänmaan puolustukseksi on jokainen Suomen mies asevelvollinen” : kirjallisuuskatsaus saamelaiseen sotahistorian käsitteisiin Veli-Pekka Lehtolan teoksissa

Abstract

Päätelmässäni tulen vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseeni liittyen tutkielmani aiheeseen. Katsaukseni on käsitellyt saamelaista sotahistoriaa Lehtolan kirjallisuuteen perustuen, sekä yksittäisen saamelaisen elämää käsittelevään opinnäytetyöhön perustuen.

Sodankäynnillä on ollut lukuisia vaikutuksia sekä Suomen puolella asuvien saamelaisten yhteiskuntaan, mutta myös esimerkiksi Petsamon kolttaväestön yhteiskuntaan. Muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikakausi oli Euroopalle lamaannuttava sen takia, että se aiheutti massiivisen elintarvikepulan ja rajasulkuja esimerkiksi Norjassa, mikä vaikeutti saamelaisten elämää rajojen lähettyvillä: se rajoitti esimerkiksi poronhoidon ja muiden elinkeinojen harjoittamista, sillä useiden saamelaisten elinkeinot ja elintavat perustuivat vuotuiskiertoon, jolloin kierretään vuodenaikojen mukaan.

Lehtola kuvaa saamelaisia ”rauhan rahvaaksi”, ”rauhan kansaksi” ja ”sodattomaksi kansaksi”, joiden ei tiedetä sotineen aikaisemmassa historiassaan. Saamelaiset eivät ole ryhtyneet aseelliseen toimintaan, vaikka tilanne olisi sitä vaatinut. (Lehtola 2004: 12.) Vaikka Lehtola kuvaakin kansaa yleisesti rauhanomaiseksi, on historian aikana tapahtunut kapinoita ja välikohtauksia, mitkä ovat vaatineet radikaalimpia toimenpiteitä. Historiassa saamelaiset eivät juurikaan tarttuneet aseisiin, paitsi sotien aikana, kun heidät kutsuttiin aseisiin. Ennen aseisiin tarttumista, saamelaiset olivat kuitenkin vapautettu valtion asepalveluksesta, sillä he maksoivat aikanaan lapinveroa. (Lehtola 2004: 12.) Lehtola korostaa saamelaisten rauhanomaisuutta useampaan otteeseen ja sitä, kuinka saamelaiset joutuivat kokemaan sodankäynnin ironian toisen maailmansodan aikana. Johtuen siitä, että saamelaiset joutuivat sotimaan omia heimolaisiaan vastaan useampaan otteeseen, niin talvisodassa, kuin sen jälkeisissäkin konflikteissa. Saamelaiset eivät olleet tottuneet aseisiin, mikä näkyi muun muassa siinä, että heillä oli vaikeuksia sopeutua; tiukka kuri ja elämänrytmi poikkesi huomattavasti vapaasta elämänrytmistä.

Vaikka ensimmäisen maailmansodan vaikutukset Suomessa asuville saamelaisille olivat suhteellisen pienet, oli sen vaikutukset muun muassa Petsamon kolttasaamelaiselle kansalle suuret. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit olivat kuitenkin enemmän tuhoisampia kolttasaamelaiselle kansalle ja yhteiskunnalle, sillä puhutaan kuitenkin Petsamoon tehdyistä sotaretkistä ja suomalaisten harjoittamasta armottomasta väkivallasta ja suomalaistamispolitiikasta. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan asema sodan aikana oli huono, mutta niin oli myös saamelaisten, mukaan lukien ne saamelaiset, jotka olivat mukana Petsamon retkikunnissa vapaaehtoisina. Asema oli huono syystä, että saamelaiset nähtiin silti alempiarvoisena kansana verrattuna suomalaisiin.

Toisen maailmansodan aikana Saamenmaa oli saamelaisia myöten mukana sodissa, jotka uhkasivat sekä Suomen itsenäisyyttä, mutta myös saamelaisia. Saamelaisia osallistui talvisotaan, sekä jatkosotaan, mutta osittain senkin takia, että saamelaiset ”vedettiin” mukaan sotimaan. Lehtola tuo saamelaisten aseman sodankäynnissä hyvin selkeästi. Hänen kirjallisuudessaan toistuu paljolti sama teema liittyen saamelaisiin osana sodankäyntiä; saamelaiset katsottiin hyödyksi heidän erätaitojensa ja huollon osaamisensa kannalta. Saamelaisten asema sodankäynnissä oli siis hyvä, vaikkakaan heitä ei nähty paljoa johtotehtävissä muutamaa saamelaista lukuun ottamatta.

Lapin sotaa voidaan pitää saamelaisten historian ja kulttuurin käännekohtana, mikä syttyi saksalaisten ollessa närkästyneitä Neuvostoliiton ja Suomen välisen aselevon ehtoihin. Tämä johti siihen, että koko Lapin alue evakuoitiin ja siitä seurasi saamelaisille pitkä evakkoaika. Saksalaiset olivat Lapista perääntyessään hyödyntäneet poltetun maan taktiikkaa, mikä oli tuhonnut Lapin lähes jokaista kylää myöten, mukaan lukien irtaimiston, infrastruktuurin ja eläimet. Lehtolan mukaan saksalaisten toteuttama taktiikka eroaa normaalista poltetun maan taktiikasta siten, että se oli tuhonnut lähestulkoon kaiken eläimiä myöten, vaikka normaalisti sitä käytettiin teiden ja rakennusten tuhoamiseen. Lapin sodan päätyttyä evakosta palaaminen ei ollut niinkään helppoa, sillä Lappi oli tuhoutunut ja miinoitettu raskaasti, aluetuhot olivat laajoja ja merkittäviä ja porokannat olivat karjaeläinten lisäksi vähentyneet miinoitusten takia.

Pohdin myös tutkielmaani varten mahdollisia jatkotutkimuskysymyksiä- ja aiheita. Yksi niistä oli se, miten saamelaisten osuus tulee esiin suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja päädyin tekemään vertailevaa tutkimusta Anja Tikkasen ja Veli-Pekka Lehtolan kirjojen välillä, mitkä poikkesivat sisällöltään huomattavasti. Saamelaiset eivät tule esiin suomalaisessa sotakirjallisuudessa, eikä heidän osallisuuttaan tuoda esille sodankäynnissä, vaikka heitä oli Suomen armeijan riveissä, eikä heidän näkökulmiaan evakkoajoista tuoda esille. Toinen jatkotutkimuksen aihe on se, miksi saamelaisten osallisuutta ja näkökulmia ei tuoda esille suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja muilla humanistisilla tieteenaloilla. Yleinen syy sille, miksi saamelaisia ei käsitellä sotakirjallisuudessa, on tietämättömyys ja välinpitämättömyys, mikä näkyy siinä, miten heidät tuodaan esille; heistä puhutaan stereotypisoivasti ”lappalaisina” jotka pukeutuvat ”kirjaviin peskeisiin” ja siinä, miten esimerkiksi suomalaisten toimista saamenmaalla ja Petsamossa puhutaan lähes kunnioittavaan sävyyn. Tämä on ongelmista sekä historiantutkimusten sekä tulevaisuuden takia, sillä mitä vähemmän saamelaisten näkökulmia tuodaan esille, sitä enemmän heitä väheksytään.