”Eihän kaksi vääryyttä tee yhtä oikeutta ja kaksi vihaa yhtä rakkautta” : tunnepuheen muodostuminen ja käyttö valkoisten sekä punaisten kirjoituksissa vuosina 1917–1918

Abstract

Tutkielmani käsittelee tunnepuheen käyttöä ja muodostumista sekä punaisten että valkoisten kirjoituksissa vuosina 1917–1918. Tavoitteenani oli perehtyä aikalaisen kielelliseen ilmaisuun, siinä tapahtuneeseen muutokseen sekä sen käyttötarkoitukseen. Keskiöön nousivat kielikuvat, nimitykset, ilmaukset sekä puhetapa, joita valittiin ja oli suotavaa käyttää. Tunnepuheen alla käsittelin lisäksi myös vihapuhetta. Vihapuheen osalta keskityin siihen, kuinka osapuolet loivat keskinäistä vastakkainasetteluaan ja ylläpitivät sitä.

Aihetta lähestyin tunne-, aate- ja käsitehistoriallisesti. Tunnehistorian kautta analysoin käytetyn kielen antamaa kuvaa tunnepuheesta ja -ilmastosta, sekä näissä tapahtuneista muutoksista. Käsitehistoria auttoi hahmottamaan ilmenneitä totuttuja käsityksiä, joissa tapahtuneiden muutoksien kautta oli mahdollista hahmottaa kielen muutoksen lisäksi myös tunnevaltaa. Aatehistoria tuki ajankohdassa vaikuttaneiden aatteiden ymmärtämisessä. Aate- ja käsitehistoria muodostivat yhdessä myös parin käsittämisen historian avaamiseen. Tutkielman päälähteinä toimivat valkoiselta puolelta Leonard Åströmin "Valtiollisia seikkailijoita" (1918), kansalliskirjailija Juhani Ahon päiväkirja "Hajamietteitä kapinaviikoilta" (1918–1919) sekä Helsingin Sanomat- lehti (1917–1918). Punaiselta puolelta käytin poliitikko Karl H. Wiikin "Kovan kokemuksen opetuksia – sananen Suomen työväelle" (1918), kansanedustaja Alex Halosen "Suomen työväki ja väkivaltaiset menettelytavat" (1923) sekä Työmies- lehteä (1917–1918).

Tutkielman ensimmäisessä luvussa keskityin tietynlaisen tunnepuheen esille nousemiseen valitsemallani ajanjaksolla. Esiin nousivat tunnepuheen muodostumiseen vaikuttaneet teemat, kuten uhrikokemus ja viholliskuva. Lisäksi sivusin tunnepuheen roolia sellaisten kokemusten selittäjänä, joita aikalaisen on ollut haastavaa hyväksyä. Luvun päättää turvattomuuden kokemuksesta nousseen tunnepuheen tarkastelu.

Tutkielman toisessa luvussa siirryin vihapuheeseen. Keskiöön nousivat vastakkainasetteluun liittyneet kielelliset ilmaisut, jotka olivat luoneet polarisaatiota sekä ylläpitäneet sitä. Tarkastelin myös vuosien välillä tapahtunutta muutosta osapuolten retoriikassa. Luvussa huomiota saivat lisäksi vihapuheen osana hyödynnetyt joukkopsykologiset tulkinnat sekä agitaatiossa hyödynnetty retoriikka.

Tietynlaista tunnepuhetta ajankohdassa nostatti polarisaatio, josta lopulta kärjistyi aseellinen konflikti. Tunnepuhe kuitenkin muodostui myös inhimilliseksi tekijäksi, joka suojasi aikalaista ajankohdan väkivaltaisuudelta, turvattomuudelta ja kaoottisuudelta. Tunnepuheen avulla aikalaisen oli mahdollista järkeistää ja selittää sellaisia kokemuksia, joiden hyväksyminen osaksi omaa kokemusmaailmaa oli muutoin mahdotonta tai haastavaa. Joissain tilanteissa nämä kokemukset myös ulkoistettiin tunnepuheen avulla. Tunnepuhe mahdollisti myös näin ollen kaoottisessa ympäristössä arjen jatkumisen.

Vihapuheessa hyödynnettyä vastakkainasettelua lisäsivät paitsi kansakunnan erilleen ajautuminen, myös aikalaisen oma tunneyhteisö ja siinä ilmennyt tunnevalta. Konfliktin loppuvaiheessa ja sen loputtua valkoinen tunnevalta määritti pitkälti kollektiivisen tunnenormiston. Lisäpontta vihapuheen retoriikkaan saatiin joukkopsykologisista tulkinnoista, metaforista, erilaisiin ihmisryhmiin liitetyistä luonteenpiirteistä sekä agitaatiosta. Vihapuheen taustalla vaikutti myös ajatus vastakkaisen ryhmän hävittämisestä.