“Sitte ku mää lihon musta ei tykätä” : valtarakenteet syömishäiriöstä toipuvien aktivoimissa diskursseissa

Abstract

Tutkin pro gradu -työssäni, millaisia valtarakenteita ilmenee syömishäiriöstä toipuvien puheessa aktivoituvissa diskursseissa. Syömishäiriöiden ilmaantuvuus on kasvanut hälyttävästi koronapandemian jälkeen. Samalla puhutaan Suomea ja koko maailmaa koskevasta lihavuuspandemiasta, johon tulisi puuttua yhteiskunnallisesti. Syömishäiriöön sairastunut elää monien odotusten, vaatimusten ja ihanteiden ristitulessa. Pyrin tutkimuksellani tuomaan näkyväksi valtarakenteita, joita syömishäiriöstä toipuvien kuvauksissa ilmenee. Aineistona toimii neljä puolistrukturoitua teemahaastattelua, jotka olen kerännyt vuosina 2016–2017. Haastateltavat ovat 19–24-vuotiaita naisia, jotka määrittelevät sairastaneensa pääosin laihuushäiriötyyppistä syömishäiriötä.

Tutkielmani viitekehys on kriittinen diskurssianalyysi, ja sovellan analyysissa Norman Faircloughin (1989) luomaa analyysimallia. Analyysimalli muodostuu kuvauksesta, tulkinnasta ja selittämisestä. Kuvauksen vaiheessa tarkastelen kielenpiirteitä, jotka aktivoivat diskursseja. Olen rajannut tarkastelun verbeihin, sillä niiden kautta voi tutkia valtaa ja toimijuutta. Tutkin verbejä Anneli Pajusen (2001) verbien semanttisen luokittelun sekä modaalisuuden tarkastelun avulla. Tulkinnan ja selittämisen vaiheissa eristän diskurssit ja tarkastelen niitä. Diskursseja aktivoivat erityisesti mentaaliset verbiprosessit, jotka ilmaisevat psykologisia ja perkeptiivisiä tiloja ja prosesseja sekä puheaktia ja muuta kommunikaatiota. Myös deonttista ja dynaamista pakkoa tai mahdollisuutta ilmaiseva modaalisuus aktivoi diskursseja.

Olen tunnistanut aineistostani yhden päädiskurssin ’me’ vastaan ’muut’ ja sen kolme aladiskurssia: ’me’ vastaan elollistettu sairaus, ’me’ vastaan sosiaalinen ympäristö ja ’me’ vastaan kulttuurinen ympäristö. ’Me’ vastaan ’muut’ -päädiskurssissa toipuvat tekevät eroa kahden ryhmän, ’meidän’ ja ’muiden’, välille. Informantit arvioivat itseään suhteessa muiden odotuksiin, ihanteisiin ja normeihin läheisten suhteiden tai yhteiskunnan ja kulttuurin tasolla. Olen tunnistanut diskurssissa ’me’-ryhmiksi syömishäiriötä sairastavan tai siitä toipuvan ryhmän ja niin sanotun terveen ihmisen kategorian. Diskurssissa puhuja tarkastelee omaa suhdettaan eri ulkoryhmiin. ’Muut’-kategorioiksi tunnistin elollistetun syömishäiriön, toipuvan sosiaalisen lähiympäristön sekä kulttuurisen ympäristön.

’Me’ vastaan elollistettu sairaus -aladiskurssi on yleisin, ja se sijoittuu syömishäiriön sairastamisen vaiheeseen. Informantit ulkoistavat syömishäiriön itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on oma ääni, tahto ja kyky toimia itsenäisesti. Sisäryhmä on alisteisessa valtasuhteessa sairauteen, mutta toipumisen myötä informantti alkaa taistella valta-asemasta. ’Me’ vastaan sosiaalinen ympäristö -aladiskurssissa on kyse sairastuneen suhteesta hänen perheeseensä, vertaisiin ja kavereihin sekä hoitoon osallistuviin henkilöihin. Aladiskurssissa etenkin vanhempien ja hoitohenkilökunnan muodostamilla ulkoryhmillä on auktoriteettiasema suhteessa toipuvaan. Suhde toisiin muodostuu eri osapuolten ymmärtämisen, nähdyksi tulemisen ja etäisyyden säätelyn kautta. ’Me’ vastaan kulttuurinen ympäristö -aladiskurssi on harvinaisin, ja se esiintyy yleensä sairastumisen alun ja toipumisen vaiheissa. Informantit vertaavat itseään kulttuurin ihanteisiin ja normeihin, jotka määrittyvät sosiaalisissa käytänteissä. Toipuva kokee riittämättömyyttä ja toiseutta suhteessa ihanneyksilöihin, jotka edustavat näitä terveyteen ja menestymiseen liittyviä arvoja. Tässä aladiskurssissa esiintyi myös kaksi vastadiskurssia.

Diskursseissa ilmenee kehoon ja syömiseen liittyviä käsityksiä siitä, mikä on ihanteen mukaista tai normaalia. Yleisesti lihavuus nähdään uhkana, jota on kaikin keinoin vältettävä. Laihuus ja urheilullinen keho taas ovat ihanteita, joihin yhdistetään myös yleinen menestyminen elämässä. Poikkeuksena yhdessä aineistoni vastadiskurssissa tavoitellaan tietoisesti valtadiskurssin kauneusihanteesta poikkeavaa sairaalloista laihuutta. Diskursseissa näkyy myös suorittamisen ja jatkuvan itsensä kehittämisen vaatimus. Aineistoni toisessa vastadiskurssissa kyseenalaistetaan yhteiskunnasta ja kulttuurista kumpuavia ulkonäkö- ja suorituspaineita. Toipuva voi omaksua uudenlaisia ihanteita, joissa itseen suhtaudutaan myötätuntoisesti ja hyväksyvästi.