Hiilimiilut Tornionlaakson raudantuotannon mahdollistajina : miilunpohjat ja tervahaudat laserkeilausaineistossa

Abstract

Pro gradu -tutkielmani käsittelee hiilimiilujen ja tervahautojen analysointia ja havainnointia laserkeilausaineistosta. Tutkimusalue sijoittuu Tornionlaaksoon ja tutkimani laserkeilausaineistot käsittävät alueita sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Suomen puolen, jota tutkielmassani nimitän Länsipohjaksi, laserkeilausaineistoihin kuuluu Kolarin, Pellon ja Ylitornion tuotantoalueet ja Ruotsin puolella tutkittava alue on osa Pohjoispohjan (Norrbotten) maakuntaa. Tornionlaaksossa toteutettiin raudantuotantoa 1600–1900-luvuilla Könkään ja Svansteinin ruukkien sekä Kaaranneksen masuunin toimesta. Raudantuotanto tarvitsi toimiakseen runsaat määrät hiiliä, joita saatiin hiilimiiluja polttamalla. Miilunpohjat ja tervahaudat ovat morfologisten piirteidensä ansiosta helposti laserkeilausaineistosta havaittavissa. Laserkeilausaineiston myötä onkin mahdollisuus tarkastella sitä, missä hiilimiilut ja tervahaudat tutkittavilla alueilla sijaitsevat ja kuinka paljon niitä on. Tutkielmani pääpaino on hiilimiiluissa ja tämän takia tervahautojen käsittely pitää sisällään ainoastaan niiden morfologisten piirteiden ja sijaintien tarkastelua.

Tutkielmani koostuu paikkatiedon tutkimisesta, jossa pyrin osoittamaan, mitä kaikkea tietoa on mahdollista saada hiilimiiluista ja tervahaudoista laserkeilausaineiston pohjalta. Hyödyntämällä eri latauspalveluista saatavia kartta-aineistoja ja QGIS-ohjelman työkaluja, selvitän miilunpohjien ja tervahautojen halkaisijat, kaltevuudet, viettosuunnat, topografisen sijainnin indeksin, maanpeitteet, maaperän ja etäisyyden vesistöön. Tervahautojen kohdalla selvitän näiden lisäksi halssien pituudet ja viettosuunnat. Käytän apunani kirjallisuutta, joissa kerrotaan sekä hiilimiilujen että tervahautojen rakentamisesta ja siitä, minkälaiset sijaintipaikat ovat näille otollisimpia. Näitä tietoja hyödyntämällä pystyn arvioimaan, onko tutkimillani alueilla kohteet pystytty rakentamaan niille sopiville sijainneille. Jos kohteet on ollut mahdollista rakentaa otollisille sijainneille, on oletettavaa, että hiilimiiluista olisi saatu hyvin puuhiiltä ja tervahaudoista tervaa. Omaa havainnointia käyttäen kehittelen molemmille muinaisjäännöksille tyyppiluokittelut perustuen niiden morfologisiin piirteisiin. Lisäksi pyrin selvittämään, paljonko yhteen hiilimiiluun on kulunut puuta ja kuinka paljon yhdestä hiilimiilusta on ollut mahdollista saada puuhiiltä. Näiden lisäksi tarkoituksenani on saada selville, kuinka paljon ruukkien toiminta on kuluttanut alueiden metsiä ja onko tällä ollut vaikutuksia tervahautojen sijainteihin ja myöhemmän metsäteollisuuden mahdollisuuksiin tutkittavilla alueilla.

Tutkielmassani käy ilmi, että sekä Länsi- että Pohjoispohjan alueella sijaitsevista miilunpohjista suurin osa liittyy ruukkien toimintaan. Molemmilla alueilla on nähtävissä se, kuinka ruukkien läheisyydestä löytyy runsaimmat miilukentät ja myös aineiston suurimmat miilunpohjat sijaitsevat ruukkien läheisyydessä. Molemmilla alueilla hiilimiilut on pystytty suurelta osin rakentamaan niille sopiville sijainneille ja alueiden välillä ei ole suuria eroja sen suhteen, minkälaisia morfologisia piirteitä kohteista löytyy. Sekä Länsi- että Pohjoispohjan alueella miilunpohjien morfologisiin piirteisiin kuuluu vallit, kuopat ja ojanteet, tervahautojen piirteisiin vallit, halssit ja putket. Tutkielmassani käy ilmi, että yhteen hiilimiiluun on kulunut molemmilla tutkittavilla alueilla 240,2 m³ puuta ja yhdestä hiilimiilusta on saatu 113 m³ puuhiiltä. Näiden lisäksi laskujeni mukaan Pohjoispohjan alueella on kulunut hiilimiilujen valmistamiseen vähintään 551 018,8 m³ puuta ja Länsipohjan alueella 81 668 m³ puuta. Tämän tiedon perusteella Pohjoispohjan alueella on metsänkulutus ollut moninkertaista Länsipohjan alueeseen verrattuna ja tämä näkyy siinä, kuinka Länsipohjan alueen metsiä alettiin kunnolla hyödyntää vasta sahateollisuuden nousun myötä ruukkitoiminnan jo lakattua.