Mitja ja Petja, kaksi erilaista esiintyjää : pienen esiintyjän minäpystyvyyskäsityksen tarkastelua

Abstract

Pienellä lapsella on usein pyydettäessä tapana esiintyä esimerkiksi perheen erilaisissa juhlissa ja tilaisuuksissa. Nuoremmat lapset esiintyvät yleensä estoitta ja tuntuvat nauttivan esiintymisestä. Vanhemmaksi tultaessa esiintymistä kuitenkin ryhdytään jännittämään ja esiintymistilanteisiin liitetään negatiivisia tuntemuksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa neljän taide- ja kulttuuripainotteisen alakoulun oppilaan käsityksiä omasta minäpystyvyydestä musiikkiteatteriesiintyjänä. Minäpystyvyyden lisäksi työni keskiössä on itsesäätely. Itsesäätelyllä tarkoitetaan niitä kognitiivisia ja mentaalisia toimintamalleja, jotka omalta osaltaan määrittävät minäpystyvyyttä.

Minäpystyvyyden voidaan nähdä olevan tilannekohtainen ja -sidonnainen käsitys omista kyvyistä ja taidoista. Yksilö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Ympäristöstä saamansa palautteen ja käyttäytymiseen vaikuttavan itsesäätelyn perusteella yksilö lopulta muodostaa käsityksen itsestään ja omasta pystyvyydestään kulloisessakin tilanteessa. Ne yksilöt, jotka ovat käyttäytymistään ohjaavissa itsesäätelyn mekanismeissa kehittyneempiä, asettavat yleensä itselleen korkeampia tavoitteita ja myös suoriutuvat annetuista tehtävistä alhaisen itsesäätelyn tason omaavia yksilöitä paremmin. Itsesäätely on kolmiosainen malli, joka sisältää niitä tunteita, toimia ja ajatuksia joilla yksilö lopulta saavuttaa asettamansa tavoitteet. Omassa työssäni keskityn tämän mallin ensimmäiseen vaiheeseen. Tämän ennakoinnin vaiheen avulla tarkastelen lapsen käsityksiä itsestään musiikkiteatteriesiintyjänä. Mallin avulla muodostan käsityksen lapsen minäpystyvyydestä ja itsesäätelyvalmiuksista erityisesti musiikkiteatterin kontekstissa.

Tarkastelen minäpystyvyyttä ja itsesäätelyä narratiivisen tutkimusotteen kautta. Haastattelin puolistrukturoidulla haastattelulla neljää 10-vuotiasta musiikkiteatteriesiintyjää. Keräsin haastattelujen perusteella aineiston, jonka kategorisoin käyttämällä pohjana Zimmermanin (2000) sekä Ruohotien (2002) itsesäätelyn ensimmäisen vaiheen kohtia. Näiden kohtien ja haastateltavien kertomusten kautta muodostin käsityksen 10-vuotiaan lapsen minäpystyvyydestä musiikkiteatteriesiintyjänä. Analyysimenetelmänä käytin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia, jonka perusteella loin kahden erilaisen esiintyjän, Mitjan ja Petjan, tyyppikertomukset. Näiden tyyppikertomusten avulla kuvaan haastateltavien ajatuksia ja tunteita itsestään esiintyjänä.

Tutkimukseni mukaan ainoastaan kahdella neljästä haastateltavasta itsesäätelyn ensimmäinen vaihe toteutui kokonaisuudessaan. Aineistosta esiin noussut ja huomionarvoinen seikka on strategisten toimintojen puuttuminen kahdelta haastateltava kokonaisuudessaan: osa haastateltavista ei kertomusten perusteella omannut tapoja esimerkiksi hallita jännitystä tai keskittyä muulla tavoin esiintymiseen ja tätä kautta lopulliseen tavoitteeseen. Vaikka kaikki haastateltavat kertoivat nauttivansa esiintymisestä, nousi nimenomaan jännitys esiin sekä negatiivisena että positiivisena osana esiintymistä.

Tutkimustulokseni heijastelee Arjaksen (2002) aikuisten musiikinopiskelijoiden kertomuksista tekemää tutkimusta. Myös tässä aineistossa jännitys oli suurin esiintymistä häiritsevä yksittäinen tekijä. Jännitys voidaan kuitenkin parhaassa tapauksessa kääntää hyödyksi. Yksilön on mahdollista vireyttää itsensä ja kääntää jännitys positiiviseksi vaikuttimeksi, kuten myös osa omista haastateltavistani näyttäisi tekevän.