Kienböckin tauti

Abstract

Tämän tutkielman aiheena oli Kienböckin tauti. Tutkimus tehtiin käsikirurgian klinikalle käsikirurgi Marko Sunnarin ohjauksessa. Tässä tutkimuksessa oli potilasmateriaalina Oulun yliopistollisessa sairaalassa Kienböckin taudin takia hoidetut potilaat vuosien 2000–2010 välillä. Tavoitteena oli tutkia hoidon kulkua sekä hoidon onnistumista, huomioida mahdollisten tunnettujen riskitekijöiden esiintyvyys potilasaineistossa, selvittää hoidon pitkäaikaistulokset (yli 2 vuotta) sekä Kienböckin taudin vaikeusaste diagnoosihetkellä. Erityisesti huomiota kiinnitettiin revaskularisaatio- ja salvageleikkaushoitojen eroihin seurannan aikana.

Aineistona toimii edellämainitulla aikavälillä hoidetut 43 potilasta. Heistä kerättiin potilasasiakirjojen perusteella tietoja: nimi, henkilöturvatunnus, sosiaaliturvatunnus, ammatti, ikä hoitoon hakeutuessa, tupakointi, dominoiva käsi, sairastunut käsi, ranteen liikkuvuus ennen ja jälkeen leikkauksen, suunniteltu hoito, toteutunut hoito, jonotusaika, jatkotoimenpiteet, preoperatiiviset tutkimukset, toipumisaika, taudin vaikeusaste hoitoon hakeutuessa, ulnaarivarianssi ja aiemmat käsien vammat. Pienen potilasaineiston takia tilastollisesti merkittäviä tuloksia ei saatu, mutta saatuja tuloksia käsiteltiin silti esimerkiksi vertailemalla tässä tutkimuksessa tulleita tuloksia aikaisempiin, kirjallisuudesta löydettyihin tuloksiin.

Tärkeimpinä tutkimustuloksina voidaan pitää molemminpuolisen Kienböckin taudin esiintyvyyttä potilasaineistossa. Lisäksi leikkaushoitoina ei tehty radiuksen lyhennysosteotomioita, mikä nykytiedon valossa vaikuttaa perustellulta ratkaisulta, koska negatiivista ulnaarivarianssia ei pidetä merkittävänä tekijää taudin synnyssä. Näin pystyttiin vertailemaan revaskularisaation ja salvagetoimenpiteiden eroja seurannan aikana. Tulosten mukaan revaskularisaatiolla hoidetut potilaat joutuvat useammin uusintatoimenpiteeseen, toipumisajat ovat pidemmät, ja hieman pienempi osa pystyi palaamaan entiseen työhönsä.