Peikon merkityksiä ja perinteen heijastumia suomalaisessa kirjallisuudessa kansansadusta 2000-luvulle
Longi, Tarja (2013-05-08)
T. Longi
08.05.2013
© 2013 Tarja Longi. Tämä Kohde on tekijänoikeuden ja/tai lähioikeuksien suojaama. Voit käyttää Kohdetta käyttöösi sovellettavan tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan lainsäädännön sallimilla tavoilla. Muunlaista käyttöä varten tarvitset oikeudenhaltijoiden luvan.
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-201305131243
https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-201305131243
Tiivistelmä
Pro gradu -työssäni tarkastelen suomalaisen kirjallisuuden peikkohahmojen ja "peikkokirjallisuuden" merkityksiä suulliseen kerrontaperinteeseen pohjautuvista kansansaduista nykykirjallisuuteen saakka. Poimin lähiluvun kohteeksi kultakin kirjallisuuden aikakaudelta tai tyylisuunnasta parhaiten peikkouden eri muotoja esitteleviä tekstejä ja pohdin, mitä peikkous niissä merkitsee tai mitä halutaan sanoa teksteillä, joissa peikko on yksi tarinan toimijoista. Pyrin peilaamaan tekstejä kirjoittamisajankohtansa yhteiskunnallisiin ja aatteellisiin oloihin. Samalla teen huomioita siitä, mitä ominaisuuksia kaunokirjallisuus kantaa mukanaan kansanperinteen peikkotarinoiden asetelmista.
Kaunokirjallisina lähteinäni käytän Eero Salmelaisen toimittamaa, ensimmäistä suomenkielistä kansansatukokoelmaa Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852–1866), ensimmäisen varsinaisen suomalaisen taidesadun kirjoittajan Sakari Topeliuksen sekä erään suomalaisen modernismin kehittäjän Anni Swanin satuja. Esimerkkinä nykykirjallisuudesta käytän muun muassa Johanna Sinisalon teosta Ennen päivänlaskua ei voi (2000).
Sovellan työssäni satututkijoiden käyttämiä teorioita mutta myös sosiaali- ja aatehistoriallista tutkimusta. Ensin mainittu tutkii historiallisia mentaliteetteja ja ajattelutapoja sekä ryhmien, säätyjen, sosiaalisten kerrostumien ja luokkien kehitystä menneisyydessä. Aatehistoriallisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan kirjallisuuden ja ajattelun historia ovat rinnakkaisia ja vuorovaikutteisia, joten kirjallisuutta voidaan käsitellä myös aatehistoriallisena ja filosofisena dokumenttina. Tärkeimpien teorialähteideni, Satu Apon ja Camilla Aspelund Ingemarkin teosten kautta sovellan käyttööni myös folkloristista tutkimusotetta.
Peikon alkumuoto on esikristilliseltä ajalta peräisin olevissa, suullisen kerrontaperinteen piruhahmoissa. Suullisessa perinteessä ja vielä varhaisessa kirjallisuudessakin piru tai peikko voi toimia varsin neutraalina hahmona, mutta pian sen merkitys muuttuu negatiiviseksi. Silloin kun peikko esiintyy kirjallisuudessa, kuvaa se lähes poikkeuksetta jotain epätoivottua tilaa tai asiaa, ihmismielen varjopuolta, toiseutta tai salaisuuksia. Peikko tai tarinat, joissa peikko esiintyy, puhuvat siitä, mitä ei saisi olla tai mikä on vierasta ja pelottavaa. Peikko on muodostunut vieraan ja pelottavan metaforaksi, jollaisena se tunnetaan yhä nykyäänkin niin kirjallisuudessa kuin kielenkäytössämme koko kulttuuripiirissämme.
Siitä huolimatta, että peikon hahmon voi tavata kaikilla kulttuurin kentillä ja kaikissa kirjallisuudenlajeissa, sen kaunokirjallisia merkityksiä on eritelty yllättävän vähän. Pro gradu -työni tarkoituksena on paikata tätä puutetta ja esitellä peikkouden merkityksiä ja perinteen heijastumia käytännössä koko siltä ajalta, jolloin suomalaista kirjallisuutta on ollut olemassa.
Kaunokirjallisina lähteinäni käytän Eero Salmelaisen toimittamaa, ensimmäistä suomenkielistä kansansatukokoelmaa Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852–1866), ensimmäisen varsinaisen suomalaisen taidesadun kirjoittajan Sakari Topeliuksen sekä erään suomalaisen modernismin kehittäjän Anni Swanin satuja. Esimerkkinä nykykirjallisuudesta käytän muun muassa Johanna Sinisalon teosta Ennen päivänlaskua ei voi (2000).
Sovellan työssäni satututkijoiden käyttämiä teorioita mutta myös sosiaali- ja aatehistoriallista tutkimusta. Ensin mainittu tutkii historiallisia mentaliteetteja ja ajattelutapoja sekä ryhmien, säätyjen, sosiaalisten kerrostumien ja luokkien kehitystä menneisyydessä. Aatehistoriallisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan kirjallisuuden ja ajattelun historia ovat rinnakkaisia ja vuorovaikutteisia, joten kirjallisuutta voidaan käsitellä myös aatehistoriallisena ja filosofisena dokumenttina. Tärkeimpien teorialähteideni, Satu Apon ja Camilla Aspelund Ingemarkin teosten kautta sovellan käyttööni myös folkloristista tutkimusotetta.
Peikon alkumuoto on esikristilliseltä ajalta peräisin olevissa, suullisen kerrontaperinteen piruhahmoissa. Suullisessa perinteessä ja vielä varhaisessa kirjallisuudessakin piru tai peikko voi toimia varsin neutraalina hahmona, mutta pian sen merkitys muuttuu negatiiviseksi. Silloin kun peikko esiintyy kirjallisuudessa, kuvaa se lähes poikkeuksetta jotain epätoivottua tilaa tai asiaa, ihmismielen varjopuolta, toiseutta tai salaisuuksia. Peikko tai tarinat, joissa peikko esiintyy, puhuvat siitä, mitä ei saisi olla tai mikä on vierasta ja pelottavaa. Peikko on muodostunut vieraan ja pelottavan metaforaksi, jollaisena se tunnetaan yhä nykyäänkin niin kirjallisuudessa kuin kielenkäytössämme koko kulttuuripiirissämme.
Siitä huolimatta, että peikon hahmon voi tavata kaikilla kulttuurin kentillä ja kaikissa kirjallisuudenlajeissa, sen kaunokirjallisia merkityksiä on eritelty yllättävän vähän. Pro gradu -työni tarkoituksena on paikata tätä puutetta ja esitellä peikkouden merkityksiä ja perinteen heijastumia käytännössä koko siltä ajalta, jolloin suomalaista kirjallisuutta on ollut olemassa.
Kokoelmat
- Avoin saatavuus [34516]