Itsetietoinen suurvalta : Iso-Britannian suhtautuminen Bosnian kriisiin 1908–1909
Berg, Henri (2013-03-27)
H. Berg
27.03.2013
© 2013 Henri Berg. Tämä Kohde on tekijänoikeuden ja/tai lähioikeuksien suojaama. Voit käyttää Kohdetta käyttöösi sovellettavan tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan lainsäädännön sallimilla tavoilla. Muunlaista käyttöä varten tarvitset oikeudenhaltijoiden luvan.
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-201304051150
https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-201304051150
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Iso-Britannian suhtautumista Bosnian kriisiksi kutsuttuun tapahtumasarjaan, joka käynnistyi kun Itävalta-Unkari liitti ennen Turkille kuuluneet Bosnian ja Hertsegovinan maakunnat alueisiinsa vuonna 1908. Kriisi päättyi seuraavana vuonna Serbian tunnustettua viimeisenä valtiona maakuntien liittämisen kaksoismonarkiaan. Iso-Britannian suhtautumisen kautta pyrin erittelemään Iso-Britannian ulkopolitiikan pyrkimyksiä kriisin aikana ja yleisemmin. Arvioin kuinka Iso-Britannian ulkoministeriö onnistui asettamiensa tavoitteiden toteuttamisessa. Tarkastelen kuinka Iso-Britannian yleinen poliittinen linja vaikutti suhtautumiseen Bosnian kriisiin, ja kuinka Bosnian kriisi vaikutti Iso-Britannian yleiseen ulkopoliittiseen linjaan.
Iso-Britannia ei pitänyt Itävalta-Unkarin ilmoituksesta liittää Bosnia ja Hertsegovina alueisiinsa. Itävalta-Unkarin katsottiin rikkoneen kansainvälisiä sopimuksia. Iso-Britannian ulkoministeriö pelkäsi seurauksena olevan voimatasapainon järkkyminen, levottomuudet Balkanilla ja Turkin jakaminen. Turkin uusi nuorturkkilainen hallinto oli Iso-Britannian mielestä parlamentaarinen, perustuslaillinen ja liberaali, eikä ulkoministeriö halunnut Iso-Britannialle ystävällismielisen hallinnon kaatuvan. Iso-Britannia mielsi itsensä parlamentarismin mallimaaksi ja halusi nähdä samalla tavalla hallittuja valtioita kaikkialla maailmassa. Venäjän ehdotusta Bosporinsalmen aukaisemisesta Mustanmeren valtioille ei Iso-Britannia voinut hyväksyä. Välimeren kautta kulkivat Iso-Britannialle tärkeät kauppareitit, eikä Venäjän Mustanmeren laivastoa haluttu päästää niitä uhkaamaan. Venäjän kanssa solmittu entente cordiale ei ollut poistanut sodan mahdollisuutta. Iso-Britannia kieltäytyi Venäjän ehdotuksesta, mutta onnistui säilyttämään hyvät suhteet kumppaniinsa.
Balkanin slaavivaltiot pelkäsivät Itävalta-Unkarin etenemistä ja hakivat turvaa neuvottelemalla liitosta Turkin kanssa. Iso-Britannia suhtautui näihin neuvotteluihin kielteisesti, koska pelkäsi liiton aiheuttavan Balkanin laajuisen sodan. Iso-Britannia myötävaikutti Turkin ja Itävalta-Unkarin välisen sopimuksen syntymiseen, joka edisti kriisin rauhanomaista ratkaisua. Iso-Britannian toimet kriisin aikana herättivät myös vastustusta. Saksalaiset ja itävaltalaiset lehdet hyökkäsivät Iso-Britannian ulkopolitiikkaa vastaan syyttäen sitä maidensa ongelmista. Iso-Britannia vastasi kritiikkiin pitäen sitä aiheettomana ja loukkaavana. Omaa lehdistöään Iso-Britannia piti vapaana maailman omatuntona. Hyökkäys Iso-Britannian ulkopolitiikkaa vastaan laantui Itävalta-Unkarin allekirjoitettua sopimuksen Turkin kanssa maakuntien hallinnan siirtymisen korvaamisesta rahallisesti.
Saksa sai nootillaan Venäjän taipumaan ja hyväksymään Bosnian ja Hertsegovinan liittämisen Itävalta-Unkariin. Iso-Britannian rooli oli rauhanomaisen ratkaisun kannalta tärkeä, koska se sovitteli Itävalta-Unkarin ja Serbian välille rauhanomaisen sopimuksen, jonka ansiosta sota vältettiin. Jos Iso-Britannia ei olisi asettunut kriisissä Saksan ja Itävalta-Unkarin sanelupolitiikkaa vastaan, olisivat nämä saattaneet miehittää Serbian. Kriisin seurauksena Iso-Britannian ulkopolitiikan suuntaa arvosteltiin, mutta lopulta se säilyi samana. Entente cordialet Ranskan ja Venäjän suuntaan pysyivät voimassa. Suhteet Venäjään jopa paranivat, vaikka Venäjä nähtiin taantumuksellisena. Iso-Britannia pyrki myös parantamaan suhteitaan Itävalta-Unkariin. Iso-Britannian ja Saksan välejä kriisi kiristi. Saksa nähtiin Iso-Britannian ulkoministeriössä Euroopan ainoana aggressiivisena suurvaltana ja uhkana voimatasapainolle.
Iso-Britannia ei pitänyt Itävalta-Unkarin ilmoituksesta liittää Bosnia ja Hertsegovina alueisiinsa. Itävalta-Unkarin katsottiin rikkoneen kansainvälisiä sopimuksia. Iso-Britannian ulkoministeriö pelkäsi seurauksena olevan voimatasapainon järkkyminen, levottomuudet Balkanilla ja Turkin jakaminen. Turkin uusi nuorturkkilainen hallinto oli Iso-Britannian mielestä parlamentaarinen, perustuslaillinen ja liberaali, eikä ulkoministeriö halunnut Iso-Britannialle ystävällismielisen hallinnon kaatuvan. Iso-Britannia mielsi itsensä parlamentarismin mallimaaksi ja halusi nähdä samalla tavalla hallittuja valtioita kaikkialla maailmassa. Venäjän ehdotusta Bosporinsalmen aukaisemisesta Mustanmeren valtioille ei Iso-Britannia voinut hyväksyä. Välimeren kautta kulkivat Iso-Britannialle tärkeät kauppareitit, eikä Venäjän Mustanmeren laivastoa haluttu päästää niitä uhkaamaan. Venäjän kanssa solmittu entente cordiale ei ollut poistanut sodan mahdollisuutta. Iso-Britannia kieltäytyi Venäjän ehdotuksesta, mutta onnistui säilyttämään hyvät suhteet kumppaniinsa.
Balkanin slaavivaltiot pelkäsivät Itävalta-Unkarin etenemistä ja hakivat turvaa neuvottelemalla liitosta Turkin kanssa. Iso-Britannia suhtautui näihin neuvotteluihin kielteisesti, koska pelkäsi liiton aiheuttavan Balkanin laajuisen sodan. Iso-Britannia myötävaikutti Turkin ja Itävalta-Unkarin välisen sopimuksen syntymiseen, joka edisti kriisin rauhanomaista ratkaisua. Iso-Britannian toimet kriisin aikana herättivät myös vastustusta. Saksalaiset ja itävaltalaiset lehdet hyökkäsivät Iso-Britannian ulkopolitiikkaa vastaan syyttäen sitä maidensa ongelmista. Iso-Britannia vastasi kritiikkiin pitäen sitä aiheettomana ja loukkaavana. Omaa lehdistöään Iso-Britannia piti vapaana maailman omatuntona. Hyökkäys Iso-Britannian ulkopolitiikkaa vastaan laantui Itävalta-Unkarin allekirjoitettua sopimuksen Turkin kanssa maakuntien hallinnan siirtymisen korvaamisesta rahallisesti.
Saksa sai nootillaan Venäjän taipumaan ja hyväksymään Bosnian ja Hertsegovinan liittämisen Itävalta-Unkariin. Iso-Britannian rooli oli rauhanomaisen ratkaisun kannalta tärkeä, koska se sovitteli Itävalta-Unkarin ja Serbian välille rauhanomaisen sopimuksen, jonka ansiosta sota vältettiin. Jos Iso-Britannia ei olisi asettunut kriisissä Saksan ja Itävalta-Unkarin sanelupolitiikkaa vastaan, olisivat nämä saattaneet miehittää Serbian. Kriisin seurauksena Iso-Britannian ulkopolitiikan suuntaa arvosteltiin, mutta lopulta se säilyi samana. Entente cordialet Ranskan ja Venäjän suuntaan pysyivät voimassa. Suhteet Venäjään jopa paranivat, vaikka Venäjä nähtiin taantumuksellisena. Iso-Britannia pyrki myös parantamaan suhteitaan Itävalta-Unkariin. Iso-Britannian ja Saksan välejä kriisi kiristi. Saksa nähtiin Iso-Britannian ulkoministeriössä Euroopan ainoana aggressiivisena suurvaltana ja uhkana voimatasapainolle.
Kokoelmat
- Avoin saatavuus [29929]