Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa – historiasta nykypäivään

Abstract

Tiivistelmä

Suomalainen kaupunki on juuriltaan puukaupunki. Puu myös palaa. Toisaalta suomalaisilla on syvä kulttuurinen suhde puumateriaaliin, jota on aina ollut lähellä saatavilla. Tässä ainekset yhtälöön, joka on vaikuttanut merkittävästi suomalaisen kaupunkirakenteen muodostumiseen. Kaupungit ovat historian saatossa tuhoutuneet tulen lieskoihin likimain kerran sukupolvessa. Pitkiin aikoihin ei kaupunkipaloja ole sattunut, mutta keskustelu, jossa painottuu puumateriaalin ongelmallisuus tiiviisti rakennettujen puukaupunkimiljöiden ongelmana, nousee edelleen ajoittain esiin. Pelko on edelleen sisäänkirjoitettu moneen rakentamisen reunaehtoja määrittävään säädökseen.

Pitkä puukaupunkiperinne alkoi murtua 1800-luvun loppupuolella. Uusien kaupunkisuunnittelun aatteiden ja uusien materiaalien ihannoinnin lisäksi on lukuisat kaupunkipalot nähtävä taustalla merkittävänä syynä vaikuttamassa kaupunkimaisen puurakentamisen katoamiseen. Kirjallisuuslähteiden perusteella on Suomen puukaupungeissa tapahtunut ainakin 150 kaupunkipaloksi luokiteltavaa suuronnettomuutta, joista valtaosa oli tapaturmaisia. Palot katsottiin saadun hallintaan 1800-luvun lopulla katutilaa leventämällä ja kaupunkien tiiviyttä vähentämällä vuoden 1856 kaupunkien yleisen rakennusjärjestyksen hengessä, joka samalla rajoitti voimakkaasti puurakentamista. Huolimatta useista eri vuosisatojen aikana annetuista määräyksistä säilyi rakentamistapa monin paikoin ennallaan ja palonsammutus tehottomana. Tästä huolimatta on Suomessa säilynyt vanhoja puukaupunkimiljöitä kapeine katuineen ja lähekkäin sijaitsevine puurakennuksineen.

Puurakennukset eivät tuhoutuneet viime sotien pommituksissa keskimääräisesti useammin kuin kivirakennukset. Toisaalta sodankäynti löytää aina tarvittaessa omat keinonsa niin kivi- kuin puurakennuksienkin tuhoksi. Silti kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi nykyisten kaupunkikeskustojen valtavien lasirakennusten vaarallisuutta mahdollisessa uhkatilanteessa.

Aluepalojen teorioiden ja käytännön kokemuksen välillä vallitsee nykyisin ristiriita. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tapahtui nopeita teknisiä muutoksia rakennusmateriaalien sekä sammutuskaluston kehityksessä. Kaupunkipalojen tarkastelu osoittaa, että tulipalo levisi yleensä kaupunkipalon mittoihin palokohteesta muille palavasta materiaalista tehdyille katoille lentäneiden kipinöiden kautta. Etäisyys saattoi olla useita satoja metrejä. Säteilylämmöllä ja kadun leveydellä ei yleensä näyttäisi olleen ratkaisevaa merkitystä palon leviämiseen. Palonsammutusvälineistön kehitys ei riippunut pelkästään tekniikan kehitystasosta vaan siihen näyttäisivät vaikuttaneen myös tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Esimerkiksi merenkäyntiin tarkoitetuissa laivoissa oli aina käytössä kehittynyt ja tarkoituksenmukainen pilssipumppu, koska tämä katsottiin välttämättömäksi merenkulun harjoittamiselle. Kaupungeissa ei muilla aloilla kehitettyä tekniikkaa sovellettu toden teolla palonsammutukseen ennen kuin kiinteistöjen taloudelliset arvot nousivat niin merkittäviksi, että se katsottiin tarkoituksenmukaiseksi. Vaatimukset parempien kaupunkikohtaisten palonsammutuskuntien ja -laitteistojen saamiseksi kaikkiin kaupunkeihin kasvoivat vasta vuoden 1827 Turun palon jälkeen. Tätä edelsi kahden suuren vakuutusyhtiön konkurssi Turun palon seurauksena.

Katemateriaalin merkitystä palon leviämiselle sekä paloruiskujen kehityksen hyppäystä palonsammutuksen mahdollistavalle tasolle ei ole riittävästi otettu huomioon arvioitaessa puukaupunkien paloturvallisuutta. Pelko historiallisten puukaupunkipalojen toistumisesta säilyneiden puukaupunginosien uhkana ja uusien puumiljöiden syntymisen esteenä tarvitsee uudelleenarviointia.