Representation of hope in a canonical dystopian novel : female characters, love-triangle and humanisation in We, Brave New World and Nineteen Eighty-Four

Abstract

In this thesis, I analyse the representation of female characters and their relation to the representation of utopian hope in three canonical literary dystopias: Yevgeny Zamyatin’s We (1921), Aldous Huxley’s Brave New World (1932) and George Orwell’s Nineteen Eighty-Four (1948). Although research on these famous works has been conducted using varying approaches and perspectives over the past century, I suggest that since the thematic and generic setting is so similar in these works, a comparative narrative analysis provides an interesting opportunity to examine some of the less well-known differences and similarities between these canonical texts. I argue that through humanisation, the main female character’s representation contributes to the representation of utopian hope, which characterises the genre of literary dystopias.

In the novels in question, the main female characters are depicted as eccentric, intelligent individuals with distinct characteristics, whereas the regular citizens of the imagined dystopian societies are depicted as a standardised mass completely controlled by the State power. The main female characters are also characterised by an unorthodox view on sexuality and by personal feelings, which is eccentric, since emotions are considered a threat to the social stability and therefore the State aims to abolish natural feelings from its dystopian society. Hence, the main female characters embody the fundamental human traits that are often emphasised in literary dystopias as the only source of hope in resisting the dystopia. The main female characters are also associated with the past by associating them with nature and depicting them as having feelings that should not exist in the imagined dystopian State. In addition, the main female characters are depicted as catalysts to the protagonist’s process of humanisation and individualisation. Due to these aspects, the main female character is humanised in the narrative, and her humane features are contrasted by the woman of the dystopian norm through a love-triangle setting, which further foregrounds her eccentricity. The main female character is described as embodying the characteristics the author seems to consider crucial in resisting the potential dystopia, thus making her representation a significant factor in transmitting the utopian hope to the reader. Hence, the representation of the female characters contributes to the function of dystopian novels, namely giving the reader hope of avoiding the inhuman future dystopia depicted in the narrative.

Tämän tutkimuksen kohteena on naishahmojen representaatio ja sen yhteys utooppisen toivon representaatioon kolmessa dystopiakirjallisuuden kaanoniin kuuluvassa teoksessa, jotka ovat Yevgeny Zamyatinin Me (1921), Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin Vuonna 1984 (1948). Vaikka kyseisiä teoksia on tutkittu useasta eri näkökulmasta ja monia eri menetelmiä hyödyntäen viimeisen vuosisadan aikana, teosten samankaltaisten teemojen ja asetelmien vuoksi vertaileva narratiivianalyysi tarjoaa mahdollisuuden analysoida näiden tekstien vähemmän tunnettuja eroja ja samankaltaisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on osoittaa, että narratiivissa tapahtuvan hahmojen humanisoinnin myötä naishahmojen representaatio vaikuttaa merkittävästi utooppisen toivon representaation, joka on oleellinen piirre dystopia-kirjallisuudessa.

Kyseisissä romaaneissa naispäähahmot on kuvattu omalaatuisina ja älykkäinä yksilöinä, jotka poikkeavien piirteidensä vuoksi eroavat tavallisista dystopisten yhteiskuntien asukkaista, jotka kuvataan teoksissa täysin valtiovallan kontrolloimina, yhdenmukaistettuina massoina. Naispäähahmoja luonnehtii myös epätavanomainen suhtatutuminen seksuaalisuuteen sekä henkilökohtaisten tunteiden omaaminen, vaikka kyseisissä kuvitelluissa dystopioissa tunteita pidetään uhkana yhteiskunnallisen vakauden säilyttämiselle, minkä vuoksi valtio pyrkii poistamaan luonnolliset tunteet kokonaan. Yksilöllisyyden, tunteiden ja seksuaalisuden kautta naispäähahmot ruumiillistavat inhimillisiä piirteitä, jotka puuttuvat teoksissa kuvatuista epäinhimillisistä yhteiskunnista. Näitä inhimillistäviä piirteitä usein painotetaan dystopia-kirjallisuudessa ainoina toivonlähteinä dystopian vastustamisessa. Naispäähahmot myös yhdistetään menneisyyteen luonnon ja tunteiden kautta, sillä niillä ei ole arvoa tarinan nykyisyydessä. Lisäksi naispäähahmot kuvataan katalysaattoreina miespäähenkilön inhimillistymis- ja yksilöitymisprosessille. Näiden tekijöiden vuoksi naispäähahmo on humanisoitu narratiivissa, ja hänen inhimillisyytensä rinnastetaan kolmiodraama-asetelmaa hyödyntämällä naishahmoon, joka edustaa dystopista normia, mikä edelleen korostaa päänaishahmon omalaatuisuutta. Päänaishahmo kuvataan niiden piirteiden ruumiillistumina, joita kirjailija vaikuttaa pitävän oleellisina mahdollisen dystopian vastustamisessa, mikä tekee naishahmojen representaatiosta merkittävän tekijän utooppisen toivon välittämisessä. Näin ollen naishahmojen representaatio vaikuttaa dystopisten romaanien tavoitteen toteutumiseen, eli toivon antamiseen siitä, että romaanissa kuvattu epäinhimillinen tulevaisuus voidaan vielä välttää.