”Kätketyt vedet liikkuivat maan pimeydessä” : ekokriittinen näkökulma veden merkityksiin Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekassa

Abstract

Tarkastelen pro gradu -työssäni kahta 2000-luvulla julkaistua suomalaista dystopiateosta: Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa (2012) ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaania (2005). Kumpikin teoksista kertoo jonkinlaisesta yhteiskuntaa tulevaisuudessa koettelevasta ekokatastrofista, ja dystooppisen fiktion lajeja ajatellen ne voidaankin molemmat luokitella ekologisiksi dystopioiksi. Teokset ovat varoitustarinoita siitä, mitä maailmalle voisi ilmastonmuutoksen seurauksena tapahtua, ja haluavat herätellä lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan luontoon ja siihen, mitä ympärillä tapahtuu.

Olen kiinnostunut tutkimuksessani siitä, miten teoksissa kuvataan luontoa — etenkin vettä — ja millaisia merkityksiä veteen liittyy. Tutkin sitä, millaisia konkreettisia ja abstraktis-myyttisiä muotoja vesi teoksissa saa ja millaisia merkityksiä vedelle annetaan. Konkreettisen veden olen rajannut tässä tutkimuksessa tarkoittamaan käsin kosketeltavaa, fyysistä vettä, kun taas abstraktis-myyttisen veden käsitteeseen liittyy jotain, jota ei voi tuntea iholla — se edustaa ikään kuin veden henkistä puolta. Kohdeteoksissa veden konkreettisuus liittyy ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofiin kuvauksiin, veden mahtiin sekä elämään ja kuolemaan, veteen elinehtona. Veden abstraktis-myyttisiä elementtejä teoksissa edustavat puolestaan veden tarinat ja veden muisti sekä myyttinen menneisyys.

Teoreettisen lähestymistavan tutkimukselleni muodostavat ekokriittinen kirjallisuudentutkimus ja dystooppisen fiktion teoria. Tärkeimpiä lähteitäni ekokritiikin puolelta ovat Cheryll Glotfelty, Greg Garrard sekä Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki. Tieteiskirjallisuuteen ja dystooppiseen fiktioon liittyvässä teoriassa tukeudun puolestaan Markku Soikkeliin, Raffaella Baccoliniin ja Tom Moylaniin, Saija Isomaahan ja Toni Lahtiseen sekä Pirjo Lyytikäiseen. Metodina käytän tutkimuksessani vertailevaa kirjallisuudentutkimusta: lähiluen Itärannan ja Isomäen teoksia vertaillen ja pyrin löytämään niistä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä veden merkityksen kontekstissa.

Kohdeteosten analyysi osoittaa, että vesi on monimerkityksellinen elementti, jonka konkreettiset ja abstraktit muodot limittyvät usein yhteen. Esimerkiksi Teemestarin kirjassa tunturiin kätketty lähde edustaa konkreettista, käsissä ja kielen päällä tuntuvaa vettä, mutta samalla lähde on myös osa veden tarinoita ja myyttistä menneisyyttä teemestarien tarinoiden kautta. Kirjallisuuteen heijastuvien luontokäsitysten ja näin ollen myös veteen liittyvien merkitysten tutkiminen on tärkeää, sillä ihmisen suhde luontoon on jatkuvassa muutoksen tilassa. Tällä hetkellä luontosudettamme määrittää pitkälti ilmastonmuutos, jonka etenemisen pysäyttämiseksi meidän tulee tehdä luontoa suojelevia tekoja. Tähän keskusteluun myös kirjallisuuden on osallistuttava. Sarasvatin hiekkaa avasi väylän modernille ilmastonmuutoskeskustelulle suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, ja samaan keskusteluun otti osaa Teemestarin kirja seitsemän vuotta myöhemmin. Dystooppisella fiktiolla on mahdollisuus toimia ikään kuin ajatuskokeena, jonka avulla voimme luoda uusia todellisuuksia ja testata mielikuvituksellisia ratkaisuja oikean maailman ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen.