Lasten positiot psykologisessa kiusaamiskirjallisuudessa ja kiusaamisdiskurssin rajoittunut asiantuntijuus

Abstract

Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu suomenkielistä 2000-luvulla ilmestynyttä kiusaamiskirjallisuutta. Kirjallisuutta on tarkastelu peilaten perinteistä psykologista mallia kiusaamisesta, joka näyttäytyy vahvana muun muassa KiVa Koulu -mallin taustalla, uusiin feministisiin, poststrukturalistisiin ja posthumanistisiin kiusaamiskäsityksiin.

Psykologinen malli kiinnittää kiusaamisen syyt lapsen ominaisuuksiin ja kasvuympäristöön, rakentaa positioita lapsille kiusaajina ja kiusattuina ja näin ollen pyrkii korjaamaan kiusaamistilanteita korjaamalla lapsia. Uudet feministiset, poststrukturalistiset ja posthumanistiset kiusaamiskäsitykset näkevät lapset muuttuvina, kehkeytyvinä ja aktiivisina toimijoina, joita ei voida profiloida pysyvien ominaisuuksiensa vuoksi kiusaajiksi tai uhreiksi. Lapset toimivat vuorovaikutuksessa toisten lasten ja ympäristönsä kanssa ja kiusaamistilanteet ovat seurausta monimutkaisista asioiden ja olosuhteiden kietoutumisista, joita ei voida lopettaa lapsia muuttamalla.

Tutkimuksessa on analysoitu 40 suomenkielistä, 2000-luvulla painettua kiusaamiskirjaa. Kirjallisuutta on luettu uuden kiusaamistutkimuksen läpi ja sitä on analysoitu tarkastelemalla piirteitä, jotka rakentavat positioita lapsille ja toisaalta kiusaamisen asiantuntijoille.

Tutkimuksen tuloksena 85% kirjoista näyttää pohjautuvan psykologiseen kiusaamiskäsitykseen. Näissä kirjoissa lapsille rakennetaan hyvin pysyvät ja negatiiviset positiot kiusaajana ja kiusattuna ja näin kiinnitetään kiusaaminen ilmiönä yksittäisiin lapsiin tai väärin toimiviin ryhmiin. 15% kirjoista edustaa uusia feministisiä, poststrukturalistisia tai posthumanistisia näkemyksiä. Näissä kiusaamisen ilmiönä nähdään liittyvän normaaleihin lasten välisiin suhteisiin ja toimivan esimerkiksi työkaluna sukupuolisen identiteetin tai valtahierarkian rakentamista ja vahvistamista varten.

Tutkimuksessa nousi esiin myös se, että asiantuntijuus kiusaamisdiskurssissa on hyvin rajoittunut. Se rajautuu uudenlaisen kirjallisuuden vähyyden vuoksi ja uudenlaisten äänien siksi jäädessä vähemmistöön. Mutta sitä myös rajataan, perinteisen kiusaamistutkimuksen toimesta, sulkemalla uudenlaista kiusaamispuhetta kiusaamisdiskurssin ulkopuolelle ja uusien tutkimusnäkökantojen edustajien itse asemoituessa kiusaamiskeskustelun ulkopuolelle tarkastelemaan ilmiötä muilla käsitteillä. Tutkimuksen perusteella kiusaamisdiskurssi suomenkielisen kirjallisuuden osalta on ahdas sekä lapsille tutkimuksen kohteina, että tutkijoille asiantuntijoina.

Traditional bullying research attaches bullying as a phenomenon to children and creates positions for them as bullies and victims. As this is the case, the traditional view also tries to fix bullying situations by fixing the children.

Feminist-poststructuralist research sees children as always changing, intra-actively becoming, active subjects and hence tries not to create fixed positions for them. They see children intra-acting with their peers and environment, and bullying situations as complicated entanglements of circumstances that cannot be fixed by fixing children.

This study is an analysis about Finnish bullying literature from the 21st century. The literature has been reviewed through the lens of new feminist-poststructuralist views of conflicts and violence. It has been done especially by looking for traditional psychological ways of labeling children for bullies and victims.

40 Finnish bullying books printed on the 21st century have been analysed. There are two books translated from other languages, the rest are by Finnish authors. 85 percent of the books represent traditional bullying views and only 15 percent represent feminist, poststructuralist or posthumanist views. Profiles for bullies and victims are very narrowly and negatively constructed.

It seems that Finnish bullying discourse is very tightly framed by the lack of feminist-poststructural views, and it is also actively confined by psychological bullying research. Some representatives of feminist, poststructuralist and posthumanist researchers also choose to step out of the frame of the narrow, traditional bullying discourse.