Aivot vai mieli? : skitsofrenian etiologiakäsitys suomalaisessa psykiatrian tutkimuksessa 1960-luvulta 2010-luvulle

Abstract

Tutkielma käsittelee suomalaisen psykiatrian käsitystä skitsofrenian etiologiasta 1960-luvulta 2010-luvulle. Päälähteinä toimii kyseisellä aikavälillä tehty skitsofrenian syytekijöitä käsittelevä psykiatrinen tutkimus, jonka valikoinnissa on painotettu psykososiaalista näkökulmaa. Analyysin perustana on aatehistoriallinen kysymyksen ja vastauksen logiikka, jota on toteutettu sisällönanalyysin keinoin. Keskeisin teoreettinen viitekehys on kuhnilainen tieteen kehitysdynamiikka. Tutkielman tavoitteena on paitsi täydentää ymmärrystä skitsofrenian syykäsityksen kehityksestä, myös tarkastella psykososiaalisen selittämisen asemaa ja merkitystä psykiatriassa. 1960-luvulta 1980-luvulle skitsofrenian syytutkimus hyödynsi psykodynaamista ja sosiaalipsykiatrista lähestymistapaa. Skitsofrenia nähtiin psyyken rakentumiskehityksen häiriönä, minkä olennainen syy oli häiriintynyt perheympäristö. Niin psykodynaamista kuin sosiaalipsykiatristakin skitsofreniakäsitystä määritti systeemiteoreettinen lähestymistapa, jossa sairaus oli osa vuorovaikutusverkkoa. Skitsofrenian puhkeaminen oli seurausta psyyken homeostaasin järkkymisestä ja etenkin sosiaalipsykiatrisesta näkökulmasta mielenterveysresurssin niukkuutta. 1990-luvulle tultaessa syykäsitys muuttui voimakkaasti biologisen psykiatrian nousun myötä. Skitsofrenia ymmärrettiin aivojen neuronaalisten yhteyksien sairautena, joka oli seurausta kehityksellisestä häiriöstä. Psykososiaalinen käsitys siirtyi tutkimuksen marginaaliin, mutta systeemiteoreettinen taustaoletus säilyi ulkokohtaisena alttius-stressi-mallin muodossa. 2010-luvulla psykososiaalinen näkökulma on vahvistunut, kun mielen ja ruumiin yhteys on uudelleen legitimoitu biologisten prosessien kautta. Biologisen selittämisen riittämättömyys johti skitsofrenian syykäsityksen tarkentumiseen, jossa psykososiaalisilla tekijöillä on keskeinen rooli. Tätä voidaan kutsua näkökulmien integraatioksi tai biologiseksi monismiksi. Tuorein tutkimus vaikuttaa tähtäävän skitsofrenian selitystapojen välisen kuilun ylittämiseen tunnistamalla erottelun näennäisen luonteen. Skitsofreniatutkimus ei ole saavuttanut tieteellistä läpimurtoa etiologiakäsityksen suhteen, ja painotusten vaihtelusta huolimatta syytekijöitä pidetään yhä heterogeenisinä. Siitä huolimatta skitsofrenia oletetaan yhä yhtenäiseksi sairaudeksi, jonka luonteen biologisen etiologian löytäminen lopulta paljastaa. Tällainen polkuriippuvuus peräänkuuluttaa skitsofreniaa koskevien käsitysten uudelleen arviointia psykiatrian piirissä. Skitsofreniatutkimuksen tutkimusta tulisi jatkossa laajentaa prognoosin tai hoitomenetelmien käsittelyyn. Samaten psykiatrian ja skitsofreniakäsityksen filosofisista lähtökohdista käyty keskustelu olisi mielenkiintoinen psykiatrian tiedeluonnetta lähenevä tutkimuskohde.